City of Angels, kohti kotia

Olen aina ollut hyvä nukkumaan, mutta tällä reissulla olen tehnyt nukkumisesta suorastaan taidetta. Olin herännyt aamu neljältä ja lento lähti seitsemältä aamulla; kun taaskaan koneessa ei ollut tv:itä tai ruokatarjoilua niin päätin vain nukkua koko matkan. Monet valittavat etteivät saa koneessa unta, mutta itse vain pistän silmät kiinni ja herään pari tuntia myöhemmin, tässä tapauksessa totesin pari tuntia myöhemmin että edelleenkään ei tapahdu mitään havainnoinnin arvoista ja päätin nukkua loputkin matkasta. Kätevää. Yleiseen viihtyvyyteen tosin hieman vaikutti se että keskimmäiseen penkkiin pysäköi itsensä hieman runsaamman kokoinen amerikkalaistäti. Jos olivat tytöt isoja Tongalla, niin kyllä on näissä mäkkikuurilla olleissa jenkeissäkin kokoja. 

1,5 penkkiä vievältä tulisi myös laskuttaa 1,5x hinta. Alennusta voisi antaa vaikka naapureille.

Pääsin lentokenttä shuttlella Venice Beachillä sijaitsevalle hostellilleni, mutta n. 10km matka otti reilun tunnin. Kun olimme 2011 road tripillä Los Angelesissa jäivät mieleen lähinnä ruuhkat, eikä tilanne selvästikkään ole muuttunut paremmaksi. 9,5 miljoonan ihmisen urbaanialue on valtavan kokoinen, sillä kerrostalolähiöiden tai tornitalojen sijaan lähes kaikki asuvat täällä omakotitaloissa. Koska kaupunki ja suburbit levittäytyvät todella suurelle alueelle tarvitsevat kaikki auton, mikä puolestaan johtaa järjettömiin ruuhkiin keskustassa. Chekasin sisään hostelliin (joka oli reissun kallein; 50dol/yö) ja lähdin tutkimaan kulttimaineessa olevaa American Veniceä.


Los Angeles ylhäältä. Loputon alue neliön muotoisia lähiöitä

Alue saa nimensä teko-kanaaleista, mutta tunnetaan nykyään paremmin rantakadustaan
Venice Beach. Paikka josta lukemattomien muiden kuuluisuuksien lisäksi ovat maailmankartalle ponnistaneet mm. Arnold Schwarzenegger ja The Doors.  Jos Venice Beachin rantakatua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla niin se olisi ”Boheemi”. On skeittaria, räppäriä, ennustajaa, narkkaria, hopparia, hippiä, charka-parantajaa, kääpiöpainijaa ja reaggaemuusikkoa. Kadunvarsi on täynnä erilaista kaupustelijaa, muusikkoa ja kylänhullua, eikä aina ole ihan selvää kuka yrittää myydä jotain, kuka on vain oma itsensä ja kuka kerjäämässä. Joka kadunpätkällä on matkamuistomyymälän ja tatuointiliikkeen lisäksi bongi-kauppa ja siinä sivussa kätevästi vihreään marihuanahuppariin pukeutunut lääkäri, joka kirjoittaa kolmella kympillä samantien todistuksen pakottavasta tarpeesta resepti marihuanalle.  Kadulla soi musiikki ja kansa tanssii ja ilakoi. Oli kyseessä DJ, pianisti, beatboxaaja tai rumpuryhmä tuntuu ympärille aina kerääntyvän lauma kummajaisia tanssimaan ja näiden ympärille rinki turisteja tuijottamaan. Sivukujilla spray-maalipurkit suhisevat, milloin seinään ja milloin myytäväksi tarkoitettuun tauluun. Lyhyesti sanottuna Venice Beach on yksi omaperäisimmistä paikoista missä olen ikinä käynyt, eikä kyse ole pelkästään turistien viihdyttämisestä, vaan suurin osa porukasta tosiaan asuu täällä vastakulttuurien kehdossa missä jokainen saa olla itsensä. Soppaa täydentävät isot nuorisoporukat, jotka matkaavat bussilla kotipaikoiltaan tänne skeittaamaan, break danceamaan tai vain oman genrensä musiikkia kuuntelemaan.
Doctor, is there anything that would make me feel better?

Jeesus saarnaa tai kerjää, vai lieneekö taikuri.

Spontaanit rantajamit steelband orkesterin ympärillä

Ilm. joku ei ollut muistanut hakea reseptiä lääkäriltä!

”Hei, pistetään pystyyn orkesteri!” – miksipä ei

”LA Breakers”, ainut oikeasti hyvä esitys
Olen melkein pahoillani siitä etten kuitenkaan pysty pitämään paikasta; monelle taiteilijasielulle tämä olisi varmaan unelmien täyttymys, mutta itse en osaa tuntea oikein minkäänlaista yhteenkuuluvuutta tämän sekalaisen sakin kanssa. Kaikenlaisesta katusähellyksestä huolimatta omaan silmääni pistävät lähinnä nurmikkoja peittävät kodittomien leirit ja katutaiteiljoiden päihdepärinät. Useimmat maalaukset ja myytävät taideteoksetkin näyttävät siltä että niiden tekemiseen on tarvittu kynän tai pensselin lisäksi runsas annos hallusiogeeneja. Mielenkiintoinen Venice Beach kyllä on, mutta ei minusta millään tavoin kodikas. Turistina paikka kyllä laittaa hymyilyttämään, mutta en minä tänne muuttaisi.

Huolimatta siitä että nukuin melkein koko päivän lentokoneessa sain illallakin unenpäästä kiinni ja onnistuin heräämään aikaisin aamulla. Olin päättänyt käyttää ainoan täyden päiväni Los Angelesissa tehokkaasti ja suuntasin heti bussilla kohti keskustaa. Kuten totesin olen ollut LA:ssa aiemmin, mutta tuolloin viivyimme lähinnä long beachilla ja kävimme sittemmin katsomassa Hollywoodia ja Sunset Bulevardia. Puolitoista tuntia eri julkisilla kuljettuani pääsin vihdoin reilun 10km päässä sijaitsevalle downtownille. Matka kesti lähes ikuisuuden, mutta taittui silti nopeammin kuin olin pelännyt ja olinkin lopulta California Science Centerillä jo puoli tuntia ennen sen aukeamista. Päätinkin käydä katsomassa nopeasti paikallisen Natural History museumin (Joo, tiedän kyllä että ketään ei varmaan enää kiinnosta, mutta minkäs sille mahtaa jos tykkää luonnontieteellisistä museoista), sillä sisäänpääsymaksu oli varsin kohtuullinen 12$. On kyllä totta että kun on jo käynyt useampaan kertaan niissä maailman ”parhaissa”/isoimmissa luonnontieteellisiltä niin paikat vähän toistavat itseään, mutta kyllä niistä silti aina löytyy enemmän kuin tarpeeksi jotain uutta opittavaa! Tällä kertaa kuitenkin kiertelin näyttelyitä melko reippaasti ja jätin välistä mm. kaikki täytetettyjen eläimien näyttelyt ja kiertävän ”Silk Road”-näyttelyn (jonka olen jo nähnyt New Yorkissa). Los Angelesin historiaa esittelevä näyttely osoittautui ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi, sillä LA on todella nuori kaupunki. 1900 luvulla oli kaupungin väkiluku vain 170,000 ja sata vuotta myöhemmin jo 9,5miljoonaa.

Myös fossiili näyttely oli varsin hyvä, sillä suuri osa hyvin säilyneistä dinosauruksien fossiileista tulee juurikin täältä länsi-amerikasta. Tykkäsin myös siitä miten koko museo oli lapsille interaktiivinen, mutta silti sisälsi riittävän laadukasta tietoa myös aikuisille. Itse olin tietysti siellä lasten puolella pudottelemassa puupalikoita eri mallisiin reikiin (vaikeampaa kuin luulisi)!


Taistelevat dinot. T-rex ja Triceratops tietty

Timanttiholvi

 Lopulta suurehkossa museossa kuitenkin vierähti melkein pari tuntia ja kelloa katsoessani kiirehdin takaisin Science centerille. Pelkäsin turhaan jääväni ilman lippua, sillä paikalla ei ollut läheskään niin paljoa turisteja kuin olisin odottanut. Science Center on päänäyttelyltään ilmainen, mutta ostin heti lipun avaruus-puolelle (vain 2$!!!) ja suuntasin läpi näyttelystä.

Endeavour

Kun kävimme pari vuotta sitten LA:ssa, ei Endeavour vielä ollut täällä, vaan avaruudessa tutkimassa uusia horisontteja. Kun NASA joutui rahoituksen puutteessa lopettamaan avaruuslennot 2012 niin käytöstä poistuneille avaruussukkuloille sentään löytyi oivaa käyttöä; ”to inspire and educate”. Endeavourin viimeinen matka taittui läpi amerikan matkustajakoneen katolle kiinnitettynä. Los Anglesin lentokentältä se matkasi kuljetusajoneuvolla läpi Los Angelesin tänne tiedekeskukseen, missä se nyt toivonmukaan inspiroi tulevia sukupolvia jatkamaan tuntemattoman kartoittamista.

Endeavour matkalla halki LAn katujen

Endeavour rakennettiin korvaamaan kymmennennen lähtölaukaisun jälkeen vuonna 1986 räjähtänyt Challenger-sukkula .Endeavour sisaraluksineen palvelivat viimeiset kolme vuosikymmentä tehden toistasataa avaruuslentoa; tehden tutkimusta avaruudessa,  vieden satelliitteja kiertoradalle, huoltaen MIR-avaruusasemaa ja kuljettaen moduleita uuteen ISS-avaruusasemaan. Lisäksi avaruusalukset suorittivat useita sisällöltään salaisia avaruuslentoja Amerikan sotilashallinnolle. Valitettavasti Amerikka on ajanut itsensä tilanteeseen, missä se on joutunut karsimaan kulujaan. Ensimmäisenä listalla ovat olleet tieteen määrärahat, joista ei ole välitöntä hyötyä velkaantuvalle maalle; avaruuslentojen aika on toistaiseksi ohi.

Endeavour voidaan edelleen pitää ihmiskunnan suurimpana saavutuksena (ainakin minun mielestäni). Toki listalle voidaan nykyään lyödä muitakin ehdokkaita; Apollo 11, CERNin hiukkaskiihdytin,  ISS-avaruusasema,  viimeisimmät fuusioreaktorit, supertietokoneet jne.  On kuitenkin suorastaan surullista että nyt 30 vuotta avaruussukkuloiden rakentamisen jälkeen ne ovat edelleen ehkä suurinta mitä tiede ja tekniikka ovat saaneet aikaan. Mihin kaikkeen pystyisimmekään nyt tietokoneiden, nanotekniikan ja uusien materiaalien aikakaudella, mikäli ihmiskunnalta löytyisi halua laittaa sivuun se suhteellisen vähäinen määrä pääomaa, jota vastaavien suurprojektien luominen vaatii. Miten pitkällä avaruudessa olisimme, mikäli osaisimme suunnata katseemme ylöspäin sen sijaan että jatkamme merkityksettömiä sotiamme ympäri maailman.

Kiertelin hallia jonkin aikaa ja tutustuin näyttelyyn, mutta loppujen lopuksi museo ei itselleni tarjonnut hirveästi uutta tietoa. Hetken kapteeni Cookin laivan mukaan nimettyä Endeavouria katseltuani siirryinkin takaisin tiedemuseon päänäyttelyn puolelle. Ajattelin lähteä samantien jatkamaan kohti keskustaa, mutta Heurekan tyylinen interaktiivinen tiedemuseo kaappasi minut vähäksi aikaa tutustumaan esittelyihin. Museo oli selkeästi lapsille suunnattu, mutta olin positiivisesti yllättynyt miten hyvin toteutettuja kaikki näyttelyt olivat. Ekosysteemejä ja luonnon toimintaa kuvaavissa näyttelyissä oli melkein kaikissa akvaarioita ja terraarioita, joista monia pystyi tavalla tai toisella tutkimaan tai niihin pystyi vaikuttamaan tyyliin ”veivaa kampea niin kalat saavat ruokaa” tai ”pyöräytä ympäri niin teet aaltoja”. Hieno näyttely! Heurekakin on hieno paikka, toivottavasti sekin jatkossa kehittyy tuon LA tiedekeskuksen suuntaan!

Blogin viimeinen akvaario! Lupaan!

 Jatkoin junalla Downtownille, mutta pari korttelia käveltyäni totesin ettei siellä tosiaan ole yhtään mitään nähtävää. Los Angelesista puuttuu ”kävelykeskusta” ja Walt Disney – konserttisalin ympäristöä lukuunottamatta on downtown lähinnä tylsiä toimistotaloja.

Koska downtownilla ei mennytkään yhtään aikaa, päätin käydä vielä nopeasti Hollywood walk of famella, jonka emme nähneet kuin auton ikkunasta viimeksi Losissa ollessa. Kävelin Hollywood bulevardia ja Sunset Bulevardia edestakaisin, mutta itse kadussa olevia tähtiä lukuunottamatta siellä ei ollut juuri mitään nähtävää. Toki varmaan joku tietää ja tunnistaa kuuluisat keikka-clubit ja levytys-studiot, mutta kun itse tunnen populaarikulttuuria varsin huonosti niin minulle ei paikka tarjonnut juuri muuta kuin sattumanvaraisten kuuluisuuksien nimien lukemista katukiveyksestä. Valtaosa Hall of Famen henkilöistä on ymmärretävästi menneiden aikojen tähtiä, joten itse en edes tunnistanut kuin ehkä joka viidennen henkilön nimen. Pian kyllästyinkin Hollywoodin tutkimiseen ja aloitin pitkän kotimatkan kohti Venice Beachia. 2 junaa ja bussi myöhemmin pääsin lopulta illan hämärtyessä takaisin boheemille kotirannalleni. Ihmiset ovat kiinnostuneita eri asioista; minulle avaruudessa lentäneen Endevourin näkeminen oli sata kertaa hienompi kokemus kuin edesmenneiden pop tähtien nimet katulaatoissa. Joku muu varmaan voisi nähdä asian toisinpäin.

Siinä niitä nyt olisi. Tähtiä kadussa.

 Iltapäivällä kävin vielä katsomassa sitä itselleni tärkeintä Venice Beachin nähtävyyttä; Golds Gym Veniceä. ”Muscle Beach” on ollut yksi modernin kehonrakennuksen synnyninseutuja ja Iso-Arska itse treenasi juuri tällä salilla ennen Mr. Olympia voittojaan. Vaikka en mikään bodari olekkaan niin halusin silti käydä tässä ”kehonrakennuksen mekassa” katsomassa; onhan paikka tuttu monista elokuvista ja dokumenteista.

Kuntosali siinä missä muutkin. Onneksi pian pääsee taas treenaamaan!
Reissun viimeinen päivä. Äkkiä se kaikki on mennyt. Vein tavarani aamulla hostellin varastohuoneeseen ja lähdin viettämään viimeistä reissupäivää Venice Beachilla. Ajatukset olivat tietysti jo ihan muualla kuin Los Angelesin rantakaduille: On mukava palata kotiin. Olisi ollut hienoa jatkaa reissua vielä pari kuukautta, mutta nyt kun on asennoitunut kotiinpaluuseen niin nämä viimeiset viikot ovat menneet vähän puolivaloilla ja itseään on saanut melkein pakottaa nähtävyyksille. Niin hienoa kuin pitkään reissaaminen onkin, niin lyhyissä reissuissa on se hyvä puoli että jokainen päivä tuntuu erilaiselta ja tärkeältä. Mitä merkitsee viikko vuodessa? Jos matka olisi jatkunut niin pitkään kuin aluksi suunnitelin niin asennoituminen olisi varmasti ollut aivan toinen, mutta kun asiat tällä kertaa menivät näin niin olen oikeastaan varsin iloinen että pääsen takaisin Suomeen aloittamaan elämää vähän kuin puhtaalta pöydältä. Loppujen lopuksi kaikki on mennyt paremmin kuin odotin; matka on mennyt ilman suurempia vastoinkäymisiä ja olen oikeastaan päätynyt paljon odottamaani upeampiin paikkoihin. Australiassa tuli tienattua sen verran rahaa, että budjetti piti loppuun asti ja rahaa jäi vielä asioiden järjestelyyn Suomessakin. Kotimaassa minua puolestaan odottaa uusi ja entistä mielenkiintoisempi työ, jonka parissa varmasti vierähtää vähintään pari seuraavaa vuotta. Arjen ei tarvitse tuntua vastenmieliseltä; odotan kovasti että pääsen taas elämään rutiinia, käymään salilla ja näkemään kavereita. Uskon, että tämän matkan jälkeen osaan arvostaa elämän pieniä asioita entistä paremmin.

Näitä ajatuksia päässäni pyöritellen kävelin Venice Beachilta koko matkan Santa Monica Pierille. Jossain vaiheessa matkaa friikit ja pilvenpolttelijat vaihtuivat ihan tavallisiin katutaiteilijoihin ja Santa Monican päässä rantaelämä näytti jo ihan siltä kuin Hollywood elokuvien Los Angelesissa; Cali-girleja rullaluistimilla ja ruskettuneita uroita vetämässä leukoja rannalla. Kävin vielä viimeisillä ostoksilla Santa Monican broadwayllä ja kävelin sitten hiljalleen takaisin Veniceen yrittäen nauttia paahtavasta auringosta viimeistä kertaa. Life is good.

Super Shuttlen auto vei minut ja hurjasti kasvaneet matkatavarani lentokentälle. Kotimatka oli alkanut. Ei ilotulituksia, ei torvisoittokuntia; elämä kaikkialla jatkuu aivan kuten ennenkin täysin riippumatta yhden pienen packerin elämänkokoisesta matkasta. On aika mennä kotiin.

Pearl Harbor

Varoitus. Tämä bloggaus sisältää sotajuttuja (eikä juuri muuta).

Pearl Harbor. Amerikan laivastotukikohta ja Tyynenmeren sodan ensimmäisen kohtauksen näyttämö. Olen pitkään haaveillut pääsystä Pearl Harboriin ja nyt siihen oli vihdoin mahdollisuus! Lähdin aamu viideltä julkisellabussilla kohti n. 15km päässä olevaa museoaluetta. Bussimatka oli näännyttävän hidas johtuen Waikikin liikennejärjestelyistä ja tuntui että seisoimme liikennevaloissa enemmän kuin olimme liikkeellä. Matka hostellilta Pearl Harboriin otti lopulta puolitoista tuntia (fillarilla olisi ollut perillä puolessa tunnissa), mutta ei voi valittaa kun bussimatka maksaa vain 2,5$.

Yllättävää kyllä Pearl Harborin tunnetuin nähtävyys, USS Arizona Memorial, on sekin ilmainen. Waikikin keskustassa myydään runsaasti parinkymmenen dollarin matkoja muistomerkille, mutta jos somme jaksaa mennä riittävän aikaisin jonottamaan  niin koko hommasta selviää bussilipun hinnalla. Saavuin seitsemältä, juuri ennen porttien avautumista ja paikalla oli jo muutama sata ihmistä jonossa. USS Arizona Memorialille jaetaan päivässä n. 2000 walk-in tickettiä, joista trokaajat vievät osan, joten jos haluaa varmistaa pääsyn aamupäivän kierroksille niin paikalle kannattaa tulla hyvissä ajoin. Koska olin yksin, sain jämälipun aamun ensimmäiseen ryhmään heti aamu kahdeksalta. Tutkiskelin hetken eri museovaihtoehtoja ja päädyin lopulta ottamaan USS Arizona Memorialin lipun rinnalle myös pääsyliput USS Bowfin sukellusveneeseen ja USS Missouri taistelulaivaan (joka oli minulle se tärkein nähtävyys Pearl Harbourissa). Hintaa omatoimikierroksille tuli 35$, kahden päivän passi turistikierroksineen ja ilmailumuseoineen oli peräti 70$, joten siihen nähden tuo combo-lippu kahteen alukseen oli aika edullinen. Sää oli sateinen, mutta toisaalta mikäpä sen parempi tapa käyttää sadepäivä kuin kierrellä museoita!

Ennen 8:00 alkanutta muistopaikkakierrosta ehdin käydä läpi n. puolet rannassa olleesta museosta, joka käsitteli koko toisenmaailmansodan aikaisia tapahtumia Tyynellämerellä. Museo oli enimmäkseen (japanilais- ja jenkki-?) turisteille suunniteltu eikä tarjonnut hirveästi uutta tietoa, mutta oli silti ihan mielenkiintoinen.  Erityistä Pearl Harborissa ja tyynenmerensodassa on se, että amerikkalaisilla oli jotain mitä muualla maailmassa ei vielä juuri käytetty; videokameroita. Yleensä olemme tottuneet näkemään vain valokuvia toisestamaailmansodasta, mutta koko tyynenmerensota mukaanlukien Pearl Harborin yllätyshyökkäys on melko hyvin ikuistettu videolle. Kuvissa on voimaa, mutta videokuvassa vielä enemmän.

Pian siirryimme elokuvateatteriin, missä näytettiin puolen tunnin dokumenttivideo Pearl Harborin taistelusta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Video oli yllättävänkin hyvä eikä siinä ollut turhaa ”jenkkihehkutusta”, mutta Hiroshima ja Nagasaki oli tälläkin kertaa osattu ohittaa vain viitaten siihen miten nerokkaasti Yhdysvallat onnistui välttämään turhan verenvuodatuksen jota maihinnousu Japanin maaperälle olisi vaatinut. Sota on julmaa, mutta on outoa miten usein kahden suurkaupungin annihilointi ydinasein edelleen liitetään vain osaksi sodan kulkua. Oikeus kantaa voittajan miekkaa; mikäli natsit olisivat saaneet oman Manhattan-projektinsa valmiiksi ajoissa niin vastaavia tapahtumia varmasti muistettaisiin edelleen historian julmimpina hirmutekoina.

Videon jälkeen siirryimme elokuvateatterin takana olleelle laiturille, mistä pieni laivaston lautta noukki meidät kyytiinsä. Kun tilanne Japanin ja USAn välillä kiristyi, pelkäsivät yhdysvaltalaiset sotilaskomentajat paljon enemmän laivastoon kohdistuvaa sabotaasia kuin suoraa hyökkäystä. Alusten ja lentokoneiden vartioimiseksi oli kalusto ajettu aivan kiinni toisiinsa; lentokoneet siipi siipeä vasten lentokentillä ja yhdysvaltain laivastomahti; 8 taistelulaivaa rinta rinnan Pearl Harborin kapeassa lahdessa. Kun Japanilaisten lentokoneet sitten yllättäen ilmestyivät taivaalle 8. 12. 1941, olivat suuret taistelulaivat helppo maali torpedokoneille ja syöksypommittajille. Pohjoisessa olleilta Japanilaisilta lentotukialuksilta lähteneet lentokoneet murjoivat hetkessä kaikki kahdeksan valtavaa sotalaivaa toimintakyvyttömiksi ja muuttivat lahden savuavaksi tulihelvetiksi. Sittemmin melkein kaikki alukset onnistuttiin nostamaan pintaan, korjaamaan ja lähettämään uudelleen palvelukseen. USS Arizona lepää kuitenkin edelleen pohjassa. Onnekas lentopommin osuma lävisti keulakannen räjähtäen laivan omassa ammusvarastossa, johtaen koko laivan etuosan tuhoutumiseen. Räjähdyksen edetessä laivan sisällä yli 1100 merimiestä sai välittömästi surmansa ja laiva painui pohjaan; tyynenmerenkonflikti oli alkanut. Kokonaisuudessaan Pearl Harbor oli nerokkaan onnistunut hyökkäys; Japani menetti 29 lentokonetta tuhoten tai vaurioittaen kaikki kahdeksan taistelulaivaa, 11 muuta laivaa ja n. 340 lentokonetta. Vaikka USAn miestappiot (n. 4000) olivat verrattaen pienet koko sodan mittakaavassa oli Pearl Harbor yksi toisen maailmansodan onnistuneimpia sotilasoperaatioita.

USS Arizona memorial, laivan hylyn päällä

USS Missouri toisella rannalla
Valitettavan harva turisti tuntui ymmärtävän/muistavan että USS Arizona on muistopaikka. USS Arizona on viimeinen lepopaikka yli tuhannelle vainajalle, mikä mielestäni edellyttäisi tiettyä käytöstä paikalla. No, useimmat kylteistä huolimatta edestakaisin juoksevat, naureskelevat ja huutelevat turistit olivat kuitenkin jenkkejä, joten kukapa minä olen HEIDÄN sankarivainajiensa lepopaikkaa vaalimaan. Muistopaikka, jonka seinällä on kaikkien aluksen mukana kaatuneiden nimet, on rakennettu suoraan aluksen päälle ja pinnan alla näkyvä taistelulaivan hylky muistuttaa vääjäämättä tapahtumien mittakaavasta. Erityisen mielenkiintoista on mielestäni se, että USS Arizonalta henkiinjääneet veteraanit voivat halutessaan pyytää tulla haudatuiksi hylkyyn ja joka vuosi sukeltajat sirottelevat pois nukkuneiden tuhkia alukseen, missä ne sitten lepäävät 70v sitten kuolleiden taistelutovereiden vieressä. Hieno ele, mutta en voinut itse olla ajattelematta että eihän tuossa voinut kuitenkaan olla kyse mistään valtavasta ”sotaveljeydestä”. Pearl Harbor oli yllätysisku ja useimmat USS Arizonan räjähdyksessä kuolleista eivät edes ehtineet edes taisteluasemiin tai saaneet koskaan tietää mitä tapahtuu ennenkuin alus jo räjähti. Niin tai näin, harvoin näkee yhtä vaikuttavia muistopaikkoja.

Vain tykkitornin jalusta jää merenpinnan yläpuolelle
Palatessamme maihin kiertelin sateesta huolimatta läpi ulkona olleet infotaulut ja kalustoesittelyt ennen USS Bowfin sukellusveneeseen siirtymistä. Vuosi Pearl Harbourin jälkeen käyttöönotettu USS Bowfin sai heti lempinimen ”Pearl Harbor Avenger” ja alus toteuttikin veristä kostoa tyynellämerellä suorittaen onnistuneesti useita taistelutehtäviä ja upottaen toistakymmentä japanilaista kauppa-alusta. Sukellusveneet näyttelivät koko toisessa maailmansodassa suurta osaa ja tyynellämerelläkin ne aiheuttivat 70% Japanilaisten kauppa-alusten tappioista (aivan kuten natsisaksan sukellusveneet kylvivät tuhoa amerikkalaislaivojen keskuudessa Atlantilla). Alusta kierrellessä ei voinut olla ajattelematta miten hermoja raastavaa sukellusvenemiehistön elämän on täytynyt olla. Pienissä tiloissa ja vedenalla pitkiä aikoja viettäneen miehistön kohtaloksi kun saattui syvyyspommien tai miinojen lisäksi koitua myös alkutekijöissään olevan tekniikan pettäminen tai oma torpedo. Lukiessa infolaattoja viereisessä puistossa olleista 52 sodassa menetetystä sukellusveneestä olivat tarinat melko karuja; milloin laivan upotti oma takaisin palannut torpedo, milloin sisällä syttynyt tulipalo. Selviytyminen sukellusveneen uppoamisesta oli äärimmäisen harvinaista ja yleensä alukset katosivat ilman silminnäkijöitä. Kierros aluksessa kesti vajaan puolituntia ja tulin nopeasti siihen johtopäätökseen että minusta ei olisi sukellusvenemieheksi.

Hodaria ja taistelualuksia…America!

Sukellusveneen ovia ei oltu mitoitettu nykypäivän amerikkalaisille
Vieressä ollut sukellusvenemuseo oli todella mielenkiintoinen ja vietin siellä pitkälti yli tunnin vaikka useimmat turistit näyttivät ohittavan koko paikan. Paljon teknistä tietoa ja esim. päiväkirjoja sukellusveneistä käsittänyt näyttely oli minullekkin jotain ihan uutta. Sukellusveneiden ylpeydestä kertoivat taisteluliput, joihin maalattiin tai ommeltiin merkki jokaisesta upotetusta japanilaisaluksesta. Jos ei ole ollut mukavaa sukellusveneessä niin vielä ikävämpää lienee ollut japanilaisilla rahtilaivoilla, jotka joutuivat jatkuvasti pelkäämään torpedoja syvyyksistä. Ehkä erikoisin kertomus oli kuitenkin Amerikan entisen presidentin George H.W. Bushin suusta. Bush vanhempi toimi WW2 lentäjänä ja oli 1944 ainut selviytyjä japanilaisten ammuttua hänen koneensa alas. Sukellusvene USS Finback pelasti tulevan presidentin kellumasta tyyneltämereltä ja hän vietti kuukauden sukellusveneessä sen jatkaessa taistelutoimintaa. Bush kuvaili kokemusta erittäin raskaaksi varsinkin kun hän ei lentäjänä voinut mitenkään olla mukana vaikuttamassa aluksen kohtaloon. Historiassa parasta on se miten pienestä kaikki on kiinni. Maailmanhistoria voisi olla kovin erilainen jos USS Finback olisi ajanut miinaan tuleva presidentti mukanaan.

Tältä näyttää risteilyohjus. Siis ennen ydinkärjen räjähtämistä.

 

Sukellusvenemuseosta siirryin bussikuljetuksella toisella puolen lahtea olleeseen USS Missouriin. Vanhan kotiosavaltioni nimeä kantava laiva tunnetaan yleisemmin nimellä ”Mighty Mo” ja sekin on näytellyt osansa maailmanhistoriassa.  Pearl Harborin myötä ”ilmasodasta oli tullut merisotaa” ja valtavat taistelulaivat olivat menettäneet merkityksensä lentotukialusten rinnalla, niinpä USS Missouri jäi ”merten viimeiseksi linnoitukseksi”. Valtavilla tykkipattereilla varustetun ja raskaasti panssaroidun laivan kokoa on vaikea käsittää, mutta verrattaen hyvän kuvan aluksen koosta antaa se, että sillä palveli toisessa maailmansodassa yli 2500 hengen miehistö.  Japanin antautuessa Yhdysvalloille allekirjoitettiin antautuminen juurikin USS Missourin kannella. Muiden taistelulaivojen poistuessa hiljalleen käytöstä päätettiin Missouri moderniso

ida vielä 1980-luvulla ja vanhat tykkipatterit saivat seurakseen arsenaalin risteilyohjuksia. Vanha sotaratsu näytteli vielä viimeisen roolinsa Persianlahden sodassa, missä se tuki Kuwaitin vapauttamista. Yksi historian tunnetuimpia ja kunnostautuneimpia sotalaivoja sai arvoisansa lopun kun se nyt lepää USS Arizonan hylyn vieressä Pearl Harborissa ja on tuleville sukupolville muistutuksena siitä millaisia helvetinkoneita osaamme sotaan valjastaa.

6x 16 tuumaa vapautta ja demokratiaa
Hain infosta mukaani audio tour-laitteen, sillä en halunnut kulkea valtavan turistikierroksen mukana. Muiden suunnatessa opastetulle kierrokselle lähdin kiertämään laivaa toiseen suuntaan aina audio infoja kuunnellen. En jaarittele loputtomiin USS Missourista, mutta mikäli päädytte Hawaijille on se ehdottomasti käymisenarvoinen kohde. Aluksen valtavissa sisuksissa kierrellessä (avoinna olevia paikkojakin on niin paljon että välillä saattoi harhailla pitkään yksin huolimatta kannella vellovasta turistimassasta) ei voinut olal ajattelematta niitä tuhansia ja tuhansia miehiä jotka ovat tässä kelluvassa kaupungissa aikojen saatossa palvelleet. Tai niitä tuhansia, jotka menettivät henkensä vastaavien aluksien painuessa pohjaan. Vietin useamman tunnin kierrellen laivaa lukien infotauluja ja kuunnellen audio kertomuksia. Kerrassaan vakuuttava paikka ja hieno päätös hienolle päivälle Pearl Harborissa. War, war never changes.

Paikka jossa toinen maailmansota loppui
80-luvun tietotekniikkaa ”modernisoidulla” komentosillalla. Tomahawk laukaisukonsoli

Räheintä vettä vähään aikaan

Pyhitin viimeisen päivän Hawaijilla tuliaisten hankkimiselle ja auringon ottamiselle. Hostellista oli vihdoin löytynyt muutama ihan kelpo ruotsalainen juttuseuraksi, mutta näitä lukuunottamatta jäi Hawaijille matkaajista aika kalsea maku suuhun; jopa hostelli on täynnä suoramatkalaisija (joista monet selvästi ihan uusia hostellielämälle). Vaatimattomat matkatavarani kasvoivat Honolululla sen verran että jouduin valitettavasti jopa luopumaan rakkaista sandaaleistani.
Uskolliset, mutta kuluneet.

Ostin kyseiset ”arabisandaalit” Dubaista reissun ensimmäisinä päivinä ja ne ovat tuoneet minut nyt matkan loppuun asti (juuri ja juuri,  molempia on jo korjailtu jonkun verran). Asia jota en huomannut lainkaan ennen Temen ja Peetun vierailua Thaimaassa; kyseiset sandaalit ovat ”FitFlopit” eli jonkunmoiset pyllyjumppakengät. Nyt kolmella mantereella niillä tallusteltuani voin todeta että koko konsepti on selkkää huijausta, sillä pakarani ovat edelleen yhtä vaatimattomat kuin aina ennenkin. Hyvät sandaalit, mutta täytyy näemmä silti ruveta kyykkäämään.

Kävelemässä joenvartta
Sandaalit suorittivat vielä viimeisen palveluksensa kun kävelin koko pitkän matkan Waikikin keskustasta Ohaun sotilashautausmaalle.  Käynti ei ollut varsinaisesti suunnitelmissa, mutta halusin tehdä vielä jotain pientä viimeisenä päivänä (suunnitelin kyllä myös ”Stairway to heaven”-trekkiä, kannattaa googlata!). Hautausmaa oli näyttävä, mutta toisin kuin luulin ei se suinkaan ollut sodassa kaatuneille vaan sotaveteraaneille. Juuri tuollakin hetkellä näytti käynnissä olevan hautajaiset tai jokin muistotilaisuus. Vain itse hautausmaan keskellä oleva muistomerkki oli sodassa kaatuneille tai oikeammin sodassa kadonneille. Marmoripaasiin oli hakattu kaikkien toisessa maailmansodassa, korean sodassa tai vietnamin sodassa kentälle jääneiden nimet.

 

Hautuumaa

Tulin paikalle etsimään yhtä nimeä ja vaikka en ollut varma onko se kirjattuna marmoripaaseihin, onnistuin lopulta paikantamaan etsimäni:

 

Leijonasydän
Jos joku ei nimeä tunnista niin kyseessä on kaukopartiomies Lauri A. Törni. Mannerheimristin ritari ja ainut Suomalainen josta neuvostoliiton tiedetään luvanneen palkkion; elävänä tai kuolleena. Törni oli syntynyt sotaan ja Suomen tehtyä rauhan mies siiryi taistelemaan saksan SS-joukkoihin, missä hänet palkittiin 2. luokan rautaristillä. Monien vaiheiden kautta Törni muutti lopulta yhdysvaltoihin ja yleni armeijassa Majuriksi nimellä Larry Thorne. Vihreitä baretteja perustamassa ollut mies ehdittiin palkita pronssitähdellä ennenkuin hän katosi helikoptereineen Vietnamin sodassa. Nimi on siis täällä marmoripaadessa, ironista sinäänsä että viereisessä paadessa on 2. maailmansodassa kadonneita; miehiä joita vastaan Thorne taisteli natsien joukoissa. Törnin jäänteet löydettiin 1999 ja hän sai ansaitsemansa sotilashautajaiset Arlingtonissa 2003. Nimi on kuitenkin myös täällä ja legendaarisen Larry A Thornen, kolmen armeijan sankarin, muistoa kunnioitetaan USAn Green Berettien keskuudessa jakamalla parhaiten kunnistautuneelle ryhmälle ”Larry A Thorne Award”. Mielenkiintoinen pala historiaa.

Vähiin käy ennenkuin loppuu. Aamuyöstä taksi nouti minut kyytiin ja nousin kohti Los Angelesia lähtevään koneeseen. Viimeinen etappi edessä. Honolulu oli jotain muuta kuin odotin. Hawaiji ei ole jatkossakaan matkalistani kärjessä, mutta jos joskus tänne vielä päädyn uudestaan niin lähden varmasti Oahun pohjoisrannikolle tai naapurisaarille karkuun turistilaumoja. Mielenkiintoinen ja kaunis Hawaiji kyllä on, eikä sitä voi tuomita vain Waikikin lomakeskusten perusteella.

Stop taking pictures of your food!

Panda Expressissä kuvan napattuani muistin että matkan varrella on tullut edellisen ”This is not a food blog” postauksen jälkeen otettua kuvia yhdestä sun toisestakin ateriasta. Onko tämä syntiä ilman instagramia?
Tässä siis satunnainen kokoelma erinäisistä pöperöistä, joita on tullut maisteltua!
BBQ tikkuja Gili T:llä. Thaimaa style

Take-away valikoimaa Gili T:n night marketilla

Ravintolasafkoja Gileillä. Eineksistä ei enää muistikuvaa, mutta tuopissa näyttää olevan olutta.

Tuoretta Tuna steakkia Gilillä, ei näytä kummalta mutta oli todella hyvää. Perunamuusi aina plussaa kaukana kotoa!

Muonat kunnossa sukellusreissussa. Ruokailua veneen kannella Komodolla

Nuudeliateria Komodolla
Rohkea rokan syö; chili-kampasimpukoita. Ei mennyt edes vatsa sekaisin!
Ensimmäiset take-away sushit Australiassa. Tätä tuli syötyä useampaan kertaan viikossa koko Aussien ajan

Lagon Jouluaterialla. Perunaa ja kinkkua, melkein kuin kotona!

Fortitude Valleyn korealaisessa 

Reissun parhaita safkoja! Työpaikan naapurissa rekkamiesgrilli Cafe Tropicana pelasti työpäivän kuin työpäivän.

Lentokone aamiainen! Lentokone safkat eivät näytä kovin kutsuvilta, mutta tämäkin oli oikeastaan ihan ok aamupala

Intialaista ruokaa paikallisessa kahviossa Fijillä; 4 fijin dollaria

Chili-Shrimp pasta valkosipulileipineen. Menihän tuo alas oluella huuhtoen!

Hampurilaista Club Oceanuksella. Nämä juuri niitä länkkäreille tehtyjä jämä-aterioita. Tämä ei kuitenkaan pahimmasta päästä.

Sama paikka, fish and chips.

….Ja spagetti bolognese. Pacific harbourissa ei ollut liikaa ruokapaikkoja auki.

Järkyttävän näköinen, mutta maukas ja tuhti, aamiaisleipä

Nuudelit miehen tiellä pitää, oli Aasian maa mikä tahansa.

Tongalla sushia ja kylmiä nuudeleita. Nuku alofan komein ravintola mutta huonoimmat safkat.

Tongalaista (raakaa) sitruunakalaa. Tongalaiset raaka-kalaruuat olivat kyllä todella hyviä!

Ja lisää sussia, Rotorua Uusi-Seelanti. Minä joka en tiedä mitään ruuanlaitosta olen ajatellut kokeilla sushin tekemistä Suomessa. 
Kiinalaisessa Taupossa

Ja viimeisimpänä se Panda Express! Orange Chicken ja Walnut Shrimps, parasta pikaruokaa!

Aloha! – Honolulu

Aloha! Mitä tehdä kun saa elää saman päivän kahdesti?
Yllätyksekseni maahantulo sujui täysin ongelmitta eikä lentokentällä ollut mitään erottelua jenkkien ja turistien välillä. Ystävällinen maahantulovirkailija toivotti tervetulleeksi Hawaijille, eikä rajalla ollut tietoakaan mistään papereiden kyselystä tai pilkunviilauksesta kuten aina aiemmin Amerikkaan saapuessa. Hienoa! Lento Honolululle saapui todella aikaisin, joten en taaskaan voinut checkata sisään hostelliin samantien. Onneksi olin saanut nukuttua lentokoneessa, joten kaupungille lähteminen ei tuntunut ollenkaan huonolta idealta.
Minulla ei ollut juurikaan ennakkokäsityksiä Hawaijista. Monelle se on unelmien lomakohde, mutta itselleni se ei ikinä ole ollut listan kärjessä matkakohteita valittaessa. 2011 asuessani Kansas Cityssä kävi mielessä käydä Honolululla, mutta koska Hawaiji on verrattaen kallis paikka niin valitsin tuolloin toisin. Nyt Hawaiji oli kuitenkin ”matkan varrella”, joten pysähdys täällä tyynenmeren paratiisissa tuntui luonnolliselta. 
Oli pieni shokki kun tajusin miten suuri kaupunki Honolulu (tai itseasiassa Waikiki) on; 400 000 tuhatta asukasta ahtautuneena saaren eteläkärkeen, puhumattakaan kymmenistä tuhansista turisteista. Waikiki ei ole mikään Fijin kaltainen kokoelma resortteja, vaan todellinen suurkaupunki korkeine tornihotelleineen ja valtavine ostoskeskuksineen. Olin hieman hämmentynyt kaupungin koosta (ja pettynyt siitä etten saanut lentokentällä Leitä!), mutta toisaalta onhan niitä autioitakin hiekkarantoja jo nähty tällä reissulla! Koin nopeassa tahdissa sarjan flash backeja; dollarin setelien tuntu, halvat ja jääkylmät limonadit ja tuttu ”sir”-puhuttelu toivat äkkiä muistoja CSI Kansas Cityn ajoilta; kyllä se Amerikka vaan aina on omalla tavallaan mukava maa. 
Kävelin tunnin verran turisteja kuhisevia kauppakatuja, minkä jälkeen suuntasin Waikiki Beachille, joka on ainoastaan kahden korttelin päästä erinomaisella paikalla sijaitsevasta hostellistani. Sää suosi ja rannalla riitti auringonpalvojia. Onneksi Honolululla ei vielä ole sadekausi, jos täällä nyt edes semmoista onkaan.
Surffilauta parkki

Waikiki Beach

 Harmi että en Ausseissa oppinut surffausta, sillä Hawaiji on varmasti yksi maailmanluokan surffikohteista. Ranta oli täynnä Paddle boardeja, surffareita ja snorklaajia. Kävelin rannan päästä päähän ennen palaamista hostellille. Koitan nauttia lomailusta ja reissailusta viimeiseen asti, mutta täytyy myöntää että ajatukset ovat jo pitkälti Suomessa. Uusi työpaikka on pedattu ja kottinpaluu on käsillä, joten en voi olla jatkuvasti ajattelematta mitä kaikkea Suomessa odottaa. En kuitenkaan missään nimessä palaa pettyneenä; vaikka reissu osoittutui hieman odotettua lyhyemmäski, niin on se kaikilta muilta osin ylittänyt odotukset. Ja mikä sen hienompaa kuin palata Suomeen uuden työn vuoksi (ja vielä vähän rahaa lompakossa)! Vaikka koti-ikävä ei ole ollut läheskään yhtä isoa kuin odotin, niin on myös kiva nähdä perhettä ja ystäviä pitkästä aikaa. ”Yksin” (heittomerkit siksi että sosiaalisena ihmisenä olen harvemmin täysin yksin) matkaaminen sopii luoneteelleni, mutta kyllä koti on silti aina koti.

Istuskelin hostellilla hetken aikaa tutkien mitä tekemistä Waikikilla olisi. On selvää etten ehdi muille Hawaijin saarille, joten keskityn nauttimaan parhaani mukaan Waikikin tarjonnasta. Ehdottomasti kiinnostavin kohde Honolululla on Pearl Harbour, mutta totesin että sinne on parempi mennä vasta arkipäivinä siinä toivossa että tuolloin paikalla olisi vähemmän turisteja.

Kävelin Hawaiji Army museumille ja sain kuulla aulavahdilta, että tänään olisi viimeinen päivä kun ilmainen museo on auki. Sotamuseo menee remonttiin ja sulkeutuu kävijöiltä peräti kahdeksi kuukaudeksi! Onneksi satuin saapumaan paikalle vielä museon ollessa auki!

Museo oli ilmaiseksi nähtävyydeksi oikeastaan todella hyvä. Näyttely kulki läpi Hawaijin sotilashistorian saaren ”löytämisestä” nykypäivään ja vaikka esillepano keskittyikin suurimmalta osin toiseen maailmansotaan, oli tauluista luettavissa paljon mielenkiintoista tietoa myös Hawaijin aiemmista vaiheista. Olen parantumaton sotilashistoria-friikki, joten vaikea sanoa paljonko museo antaa niille jotka eivät historiaa harrasta, mutta itse luin museosta lähes joka taulun ja infon läpi. Erityisen mielenkiintoinen oli vaihtuva näyttely joka kertoi Niseistä, toisen sukupolven japanilaisista, Pearl Harbourin jälkeen. Toisen maailmansodan aikana 37% Hawaijilaisista oli Japanilaista alkuperää ja kun keisarillinen Japani toteutti yllätyshyökkäyksen Pearl Harbourin laivastotukikohtaan, nousi tietysti kysymys Japanilaisen vähemmistön luotettavuudesta. Kaikki Japanilaista alkuperää olevat amerikkalaiset erotettiin armeijasta ja ”epäluotettavaa” ainesta alettiin siirtää Hawaijin saarilta mantereen eristysleireille. Amerikan-Japanilaiset tietysti kokivat tulleensa sorretuiksi ja kun lopulta päätettiin perustaa taisteluosasto joka koostui vain Niseistä, ilmoittautui aseisiin haetun 2000 nuoren sijaan yli 10 000 amerikan-japanilaista, jotka halusivat todistaa uskollisuutensa kotimaalleen. Tämä Japanilaisen moraalin omaava ”one-puka-puka” eli 100th Infantry Batalion otti taisteluhuudokseen ”Remember Pearl Harbour” ja yksikkö tottui taistelemaan paitsi natseja myös ennakkoluuloja vastaan. Myöhemmin yksikkö tunnettiin nimellä ”Purple Heart Batallion” sillä pelottomat Niseit kokivat karuja tappioita mm. Monte Casinossa ja Anziossa. Syrjitty ja luottamuspulasta kärsinyt patalajoona keräsi lopulta sodassa kokoluokkaansa nähden ennätyksellisen määrän tunnustuksia, mm. 21 Medal of Honor mitallia. 100th on edelleen hawaijin-japanilaisten keskuudessa muistettu ja ihannoitu yksikkö, joka lunasti takaisin yhdysvaltalaisten luottamuksen japanilasiiin siirtolaisiin. Ah, historia museot, niissä on sitä jotain!

Ase arsenaalia

Amerikkalaisia ja Japanilaisia taisteluvaunuja

Museon jälkeen palasin onnellisena hostellille viettämään iltaa. Seaside Hawaiji Hostellilla on mukava sisäpiha, missä istuskelin koko illan uusin ystävien toivossa, mutta muutamaa ruotsalaista juttukumppania lukuunottamatta ei paikassa tuntunut juuri reppureissaajia olevan. Vaikka kyse on hostellista niin porukka on jotain ihan muuta kuin mihin on ehtinyt tottua Aasiaa ja Australiaa kiertäessä. Täällä hostelliin päätyvät ne, joilla ei ole varaa Waikikin hotelleihin ja packereista ei tuntunut olevan tietoakaan. Nekin harvat nuoret joita hostellilla pyörivät olivat keihäsmatkalaisia jenkeistä tai Euroopasta. No, onhan tässä jo matkattu, pitänee vain nauttia omasta seurastaan ja muistella ilolla kaikkia mahtavia hostelleja, joihin on päätynyt reissun varrella.

Olin kävellyt edellisenä kolmena päivänä n. 25km päivässä (se löytämäni askelmittari), joten päätin jatkaa elämäntaparemonttia Taupon jälkeen ja ottaa taas jalat alleni heti aamusta. Kävelin kohti kaupungin eteläpuolella sijaitsevaa Diamond Head kraateria, kun matkan varrelle sattui Honolulu Aquarium. Kuten ”joku” on jo voinut huomata niin minulla on jonkinlainen fiksaatio akvaarioihin ja kun pääsymaksukin oli vain kohtuullinen 12$ niin kävin tietysti katsomassa paikan.

Akvaarioharrastuksessani on havaittavissa samaa ”kyllästymistä” kuin matkailussanikin; olen käynyt niin upeissa paikoissa, että ”tavalliset” paikat eivät tunnu enää miltään. Paikka vaikutti olevan ihan OK, mutta enemmänkin lapsille suunnattu (oikeastihan akvaariot ovat aikuisten miesten hommia kuten kaikki tietävät 😉 !) Esillepanot olivat komeita, mutta itseäni jäi askarruttamaan se että kaikissa altaissa kalat olivat nuoria (juvenile). Minnehän kalat mahtavat päätyä kun kasvavat ja muuttuvat tylsemmän näköisiksi. Täällä kalat voi varmaan heittää pannulle ja käydä keräämässä merestä uusia, mutta ei tuo ehkä ihan sellaista toimintaa ole jota toivoisi näkevänsä akvaariolta. Kun jatkoin pidemmälle pisti silmään lisäksi yhä useampi pieni allas mihin oli tungettu surkean oloisia mereneläviä turistien iloksi. Pienessä ja karussa akvaariossa killui 3 merikilpikonnaa ja pihalla olleet hylkeet olivat todella pienissä altaissa. Oli kiva nähdä taas pitkästä aikaa akvaarioita, mutta jälkikäteen lähinnä hävetti että olin rahallisesti tukenut moista turistikuraa, missä eläimiä pidetään vain ja ainoastaan kansan hauskuuttamiseksi.

Tässä pienessä altaassa oli 3 kilpikonnaa. Huolimatta ”älä koputa” ”ei salamaa” kylteistä riitti tietysti lasin hakkaajia kameroineen.

Ulkona olleet korallitarhat olivat kuitenkin hienoja. Täällä ei lamppuja tarvita sillä korallit ovat oikealla ilmastovyöhykkeellä.

Jatkoin kävelykierrostani kohti kraateria, mutta pian tajusin että ylös ei eteläpuolelta johda lainkaan tietä. Takaisin kääntymisen sijasta päätin ottaa homman urheilun kannalta, otin paidan pois päältä ja jatkoin reipasta kävelyä koko tulivuorikraaterin ympäri. Tunnin kävelyn jälkeen tulin mielenkiintoiselle rannalle, missä muutaman surffarin lisäksi näytti olevan vain yksinäisiä telttailijoita. Kipusin alas jyrkkää rinnettä ja nautin hetken Waikikin mittapuulla lähes autiosta rannasta. Komeita maisemia ja hienoa surffia riittää täälläkin!

Saaren eteläkärjessä

 Kävin hakemassa pikasushia huoltoasemalta ja söin tienposkessa, minkä jälkeen jatkoin vaellustani ympäri kraaterista. Muutama auto pysähtyi kysymään tarvinko apua/kyytiä, mutta kerroin vain olevani kävelyllä (Jenkit eivät IKINÄ kävele. Tosin tällä kertaa täytyy myöntää että itsekkin kävelin aika oudossa paikassa). Pari tuntia, n. 15km ja monta maisemapaikkaa myöhemmin olin kiertänyt kraaterin ja päädyin ylös johtavalle tielle, joka itseasiassa oli hyvinkin lähellä paikkaa, josta käännyin ”väärään suuntaan” kraaterin kiertävälle reitille. Koska olen ollut viimeisen kuukauden taas fyysisesti rappiolla ja omatuntoni muisuttaa jatkuvasti asiasta, päätin käyttää hyödykseni tienristeyksessä olleen mielenkiintoisen ”treenipuiston” mahdollisuuksia.

Workout Hawaiji. Puiston on lahjoittanut paikallinen triatlonisti. Leukoja ja omapainoliikkeitä.

 Puoli tuntia kävelyn päälle jumppailtuani aloin kipuamaan kohti kraaterin huippua. Tulivuorikraateeri on ilm. kansallispuisto, mutta sisäänpääsy maksoi vain 1$. On hienoa miten täällä ylikalliilla Honolululla on pidetty monet turistinähtävyydet kuitenkin ilmaisina. Packeri voi siis tehdä yllättävän monia aktiviteetteja ilmaiseksi ja pitää siten kokonaisbudjetin aisoissa. Kiemurteleva polku ylös jyrkkää rinnettä oli vain n. 2km pitkä, mikä tuntui naurettavan lyhyeltä verrattuna aamuiseen reippailuuni. Endorfiinitäpinöissä ja Everestin rinteitä muistellen painelin ohi puuskuttavasta ja läähättävästä turistivirrasta. En halua olla elitisti, mutta ihmisten kunto pistää  surettamaan. Miten ihminen voi päästää itsensä niin huonoon kuntoon että parikymmentä porrasta on ylitsepääsemätön haaste. Löysäily on helppoa, mutta en enää ikinä pystyisi vaihtamaan urheilun antamaa nautintoa kakkupalaan (vaikka viime ajat ovat menneet kaljalinjalla niin katse on taas Suomeen palattua kovassa treenissä). Kaikki kunnia kuitenkin heille jotka liikakiloistaan huolimatta taivalsivat kohti Diamond Headin huippua, toiv. kyseinen hikoilu herättää heidätkin pitämään huolta itsestään.

Huippu häämöttää! Myönnettäköön että itsellenikin tuli kyllä hiki portaat ylös juostessa

Waikiki. Ei mikään tuppukylä kuten kuvasta näkyy.

Palatessani alas tuli älypuhelimen mittarissa 100km kävelyä täyteen neljältä edelliseltä päivältä. Viimeinen 25km oli kyllä hakemalla haettua, mutta esim Sydneyssä kävelin reilu parikymmentä kilometriä päivässä ihan huomaamatta. Vieraassa paikassa käveleminen on hauska ja helppo tapa nähdä paitsi nähtävyydet niin myös kulissien taakse! Honolululla on kuulemma Amerikan paras julkinen liikenne. Oikeastaan uskon väitteen, koska harvassa kaupungissa Amerikassa edes on julkista liikennettä, mutta silti tuli ikävä VR:ää kun täällä koitti bussilla kulkea. Bussipysäkkejä on valehtelematta alle 100m välein ja kun siihen lisätään joka kadunkulmassa olevat liikennevalot niin käveleminen on kaupungin keskustassa oikeasti nopeampi vaihtoehto kuin bussilla liikkuminen.

 Kävin illalla syömässä taas kertaalleen läheisen ostarin food courtissa. Amerikassa pikaruoka on jotain ihan muuta kuin Euroopassa. Mäkki, Subi jne. kyllä löytyvät ja ovat todella halpoja, mutta pikaruokaa on tarjolla laidasta laitaan. Ehdoton suosikkini, missä tulen varmaan syömään turhankin useasti lyhyen Amerikan vierailun aikana, on Panda Express; laadukasta ja halpaa kiinalaista pikaruokaa. This is not Food Blog, mutta pitää varmaan jossain vaiheessa heittää blogiin taas jokunen kuvamatkan varrella syödyistä safkoista.

Pyhitin yhden päivän täysin shoppailulle. Vuoden yhdestä repusta elettyäni vannon edelleen tietyssä määrin minimalismin nimeen ja ylipäätäänkin vihaan shoppailua, mutta päätin silti käytännöllisyyden nimissä toteuttaa saman projektin kuin 2011 kavereiden kanssa Amerikkaa kiertäessä. Amerikassa vaatteet ovat todella halpoja, erityisesti paikalliset merkkivaatteet. 2011 tyhjensin matkalaukkuni vanhoista vaatteista ja ostin tilalle pari täyttä vaatekertaa kaupunkien ulkopuolella olleista Factory Outleteista. Operaatio tuntui turhamaiselta, mutta en ole moneen vuoteen ostanut Suomessa yhtään vaatteita, mikä on loppujen lopuksi ollut todella iso säästö. Nyt lähetin Australiasta postitse Suomeen ne harvat vaatteet joita haluan säästää ja heitän täällä pois kaikki vanhat rievut uusien tieltä.

Kiertelin koko päivän Outletteja ja ostin muutaman silmiin sattuneen paidan eri liikkeistä. Lopulta kuitenkin päädyin sinne minne viimeksikin. Kävellessäni ulos Hilfigerin liikkeestä kahden ison kauppakassin kanssa olin saavuttanut tavoitteeni. Packeri joka pukeutuu Hilfigeriin?! Kyllä. Kuitissa komeili 500$, joka ei ole pieni raha vaatteista. Täytyy kuitenkin todeta että enemmän tai vähemmän kaikki mitä ostin oli väh. 50% alennuksesssa, mikä tarkoittaa että jos olisin ostanut samat kuteet Suomesta niin pankkitili olisi varmaan keventynyt tuhannella ellei kahdella tuhannella eurolla. Täällä Hilfigerin (tai vastaavan merkin) edellisen malliston pikeen saa alennuksessa alle 25$, kun Suomessa niitä on vaikea löytää alle 100e. Turhamaista? Ehkä. Halpaa? Varmasti.

Factory Outlets. Sweet memories.

Sateinen Sydney

Saavuin sateiseen Sydneyyn aikaisin aamulla (Australia tuntui jotenkin masentavalta kun taas satoi, aivan kuten lähtiessäni Brisbanesta) ja kävin viemässä rinkan Sydney Harbour YHA hostellille. Check In-aikaan oli vielä 4 tuntia, joten lähdin aikani kuluksi kiertelemään keskustaa.  Koitin katsella tripadvisorista vinkkejä nähtävyyksistä, mutta kaikki tuntui keskittyvän vain ja ainoastaan satama-alueeseen, joka sateessa tuntui lähinnä synkältä. Odottelin parempaa säätä kahvilassa läppäriä rämpläten ja kun sää vihdoin sitten hieman selkeni kävelin yli Sydney Harbour Bridgestä, eli maailmankuulusta ”henkarista”. 

Näkymiä pohjoisrannasta

Keskusta toiselta puolen jokea
Kierreltyäni aikani keskustaa menin nukkumaan hostellille päiväunet ja havahduin vasta myöhään iltapäivästä kun huonetta tuli jakamaan kolme aasialaista. Noustessani unensekaisena sängystä kaikki kolme pysähtyivät katsomaan minua ja aloittivat vuolaan ”Oh, we so sorry, you sleep” ”Sorry wake you up, so sorry”. Yritin vakuutella että oli ihan vain hyvä että heräsin enkä nukkunut koko päivää. Sain kuitenkin rikkinäisestä englannista juuri vain sen verran irti että he ovat Taiwanista, ennenkuin kaikki kolme peruuttelivat ulos huoneesta toistellen ”Oh so sorry, you sleep now.” ”sorry sorry”. No, kiva saada huomaavaisia huonetovereita, mutta joskus ei ihan voi ymmärtää…
Lähdin uudelleen katselemaan pimenevää Sydneytä ja levättynä alkoi kaupungin vilkas rantakatu vaikuttaa jo ihan mielenkiintoiselta paikalta. Vähäiset yöunet Uudessa-Seelannissa kuitenkin painoivat edelleen ja muutaman valokuvan jälkeen olin taas nukkumassa tyhjässä huoneessa.
Siinähän sitä oopperataloa
”Henkari” yöllä
Havahduin lauantaina unesta kello 6:05 Taiwanilaisten huonetoverieni tavaroiden pakkamiseen ja kaikki olivat saada taas sätkyn. Tällä kertaa ehdin kuitenkin hymyillä iloisesti ja toivotella kaikille aamut ennenkuin nämä lähtivät juoksemaan ulos huoneesta ”sorry”ä toistellen. Ystävyys jäi vähän lyhyeksi, mutta toivottavasti nyt edes tajusivat että en suinkaan ollut vihainen vaan lähinnä vähän hämilläni huonetoverieni huomaavaisuudesta. Mitähän hemmettiä.
Lähdinkin heti aamusta takaisin tutkimaan kaupunkia. Paremmassa säässä ja hyvin levänneenä Sydney tuntui jo paljon mukavammalta kaupungilta. Kävelin takaisin Oopperatalolle ottamaan muutaman valokuvan (Kun nyt kerran Sydneyssä ollaan niin kuvataan nyt sitä hemmetin Ooperataloa). Päätin samalla kierrellä myös hostellin ympäristöä, sillä YHA Harbour sijaitsee ”The Rocksissa”, joka on Sydneyn vanhakaupunki. Ensimmäiset vangit ja siirtolaiset perustivat kylänsä niemen kallioille ja paikka muistuttaakin hieman vanhoja Eurooppalaisia keskustoja kapeine kujineen ja kivitaloineen. Eri puolilta aluetta löytyi infotauluja, joissa oli hauskaa tietoa entisten vankien uudesta elämästä alueella. Tosin eurooppalaisena oli jokseenkin kummallista miten 200 vuotta sitten syntynyttä kaupunkia pidetään Australiassa lähes muinaishistoriana arkeologisine kaivauksineen jne. The Rocks on nykyään kulttuuri- ja ravintola-aluetta ja jos olisin ”foodie” niin olisinkin varmaan viettänyt enemmän aikaa ihan vain noita maailmankuuluja ruokapaikkoja tutkien.
Ruokamarkkinat. Itse söin subwayssä.
Jatkoin kävelyä läpi kasvitieteellisen puutarhan, joka oli yhtä kaunis ja hyvin pidetty kuin kasvitieteelliset muissakin Australian kaupungeissa. Australialaiset taitavat todella pitää puutarhoistaan, sillä harvassa muussa maassa on nähnyt yhtä komeita avoimia puistoja kaupunkien keskustoissa. Katselin kännykällä mitä nähtävää Sydneyssä vielä olisi, mutta tripadvisorin listauksesta ei löytynyt mitään erikoisen mielenkiintoista. Itseasiassa neljä korkeimmalle rankattua nähtävyyttä olivat satama-alue/oopperatalo/silta eri nimillä ja seuraavakin kymmenikkö erilaisia rantoja tai näköalapaikkoja. Sään muuttuessa aurinkoiseksi päätin ottaa junan kohti legendaarista Bondi beachia, vaikka suunnitelmissa ei ollutkaan surffausta tai auringon ottoa.

Botanical Gardens

Sydney Skylinea puistosta
5km päässä keskustasta sijaitseva Bondi beach on varmaankin Australian tunnetuin ranta. Bondi on paitsi surffauksen pyhäköistä, myös yksi Australian upeimmista hiekkarannoista. Läheisen sijaintinsa vuoksi siitä on tullut Sydneyläisille ”the place to go” ja ranta olikin täynnä paitsi auringonottajia myös turisteja ja paikallisia lenkkeilijöitä. Itse Bondi beachilla kävelyn sijaan lähdin kävelemään etelään suuntaavaa rantapolkua, joka näytti olevan paikallisten suosiossa. Rantakallioita kiipeävältä polulta näkymät olivat upeita, harmi ettei samanmoisia lenkkipolkuja taida löytyä Suomesta (ei sillä että loskaisella pururadallakaan juoksemisessa olisi mitään vikaa!) Päivän aikana kävelyä kertyi parikymmentä kilometriä (löysin kännykästäni askelmittarin!) ja päätinkin pitää itseni lähipäivät liikkeellä ja jättää seuraavat illanvietot sitten Suomeen.
Legendary Bondi Beach
Näkymiä rantapolulta
Puhuin jo aiemmin siitä miten huoleton asenteeni varmaan joskus koituu kohtalokseni. Istuessani junassa kohti lentokenttää muistui jostain mieleen, että Yhdysvaltoihin matkustaessa tarvitaan ESTA-lupa. Electronic System for Travel Authorization on käytännössä lupa nousta suureen ja mahtavaan USAhan suuntaavaan lentokoneeseen. 14 dollarin käsittelymaksua vastaan saa täyttää visa waiver ennakkolomakkeen, joka periytyy jostain kivikauden ja kylmänsodan välistä. Systeemi on onnistuneesti viety internettiin, mutta kysymyksiin kuuluu edelleen mm. ”Vakuutan ettei minulla tai perheenjäsenilläni ole yhteyksiä natsi Saksaan” jne. Mikä mahtaa olla nykyään todennäköisyys tuolla ja mitä sitten jos olikin?  Tuskinpa 90 vuotiaita pappoja enää on turha historiansa vuoksi vainota. Eikö edellinen paavikin ollut Hitler Jugendin miehiä.
Omaa mokaani oli tietysti että en ollut muistanut koko ESTAa. Suomen kansalaiset kun kyllä saavat Waiver visan, kyse on vain typerästä jenkkibyrokratiasta, josta olen saanut osakseni jo enemmän kuin tarpeeksi (CSI Kansas City). ESTA pitää hakea 72h ennen lennon lähtöä ja omaani oli jäljellä enää 6 tuntia, joten hiki nousi otsalle kun äkkiä täytin kaavakkeen kännykällä ja maksoin sen luottokortilla. Onneksi järjestelmä on automaattinen ja matkustuslupa tuli heti maksettuani käsittelymaksun. Typerä systeemi, mutta onneksi tällä kertaa toimi edukseni. Olisi ollut enemmän kuin ikävää missata Honolulun lento moisen takia! Muistakaa lapset ottaa selvää niistä matkadokumenteista, joskus stressaamattomuus menee liiallisuuksiin!

Kävin lentokentällä suihkussa (9h lento hikisenä ei ole paras vaihtoehto) ja yllätyin kun Jet Starin chek-in:issä ei ollut ollenkaan jonoa. Jetstar on halpis lentoyhtiö, joten ei sovi odottaa ihan liikaa. Kerrankin oli auki riittävän monta lähtöselvitystiskiä. Yhdysvaltoihin lennettäessä tulee olla myös lento pois maasta (edelleen eräs typerä sääntö kaikissa maissa missä tämä vaaditaan, on kohtuuttoman vaikeaa päästä maahan jos onkin esim. suunnitellut suuntaavansa pois maarajan kautta lentämisen sijaan) ja tajusin sähköpostejani selaillessa että supersaver on toimittanut lentoliput vain ja ainoastaan suomeksi. Lentolippuja ei saanut myöskään yhtiön omilla sivuilla näkymään englanniksi (ruotsi,venäjä, norja,tanska ja saksa olivat kyllä tarjolla). Mikä mahtaa olla ajatus suomenkielisten lentolippujen takana?! Lentoliput ovat käytännössä hyödyttömät kaikkialla muualla paitsi Suomessa (toimivat tietysti itselle että tietää mihin aikaan pitää olla kentällä). Lopulta keksin ajaa lentotiedot läpi checkmyflight.com lentopalvelun kautta, mistä sain tiedot englanniksi ja screenshotin todisteeksi. Toki eivät vieläkään ole oikeita lentolippuja, mutta ainakin kelpasivat lähtöselvityksessä. Siinäpä lisää muistettavaa kaikille huolettomille matkaajille (ihme että edes olen selvinnyt näin pitkälle)!

Lentokoneena toimi vanha kaksirunko airbus ja kirosin heti koneeseen saapuessani etten ollut ladannut läppärin akkua täyteen; vanhassa koneessa kun ei ollut lainkaan TV:itä ja edessä 9h lento. Ennen lähtöä tapahtui jotain mitä en ole ennen nähnyt lentokoneessa (mahtaako tämä liittyä amerikkalaisten matkustajien enemmistöön). Kone oli vain puoliksi täynnä ja kun koneen etuovi suljettiin alkoi järjetön tuolileikki; kaikki ryntäsivät vaihtamaan paikkaa siten että saivat mahd. paljon tilaa ympärilleen. Lentoemännät palauttivat muutamia ihmisiä takaisin paikalleen vedoten siihen että koneen istumapaikat on määrätty koneen tasapainottamiseksi, mutta tämä ei tuntunut juuri ihmisiä häiritsevän, vaan heti lentoemännän poistuttua paikanvaihtaminen jatkui.  Toki itsekkin olin kiitollinen siitä että vieressäni istunut amerikkalaismies katosi jonnekkin ja sain lisätilaa, mutta aika lapsellista käytöstä aikuisilta ihmisiltä. Koko Jetstarin miehistö oli kiinalaista ja vaikka heidän englantinsa oli varsin sujuvaa niin olin haistavinani melkoista halveksintaa muutaman amerikkalaisen vastaanväittäjän suunnalta. Oh yea, Amurica, Fuck yea! Saa nähdä miltä meno vapaiden ja ylpeiden valtakunnassa maistuu parin vuoden poissaolon jälkeen.
Täytyy tosin sanoa ettei Jet Staristakaan jäänyt mitenkään kovin ruusuinen kuva; surkean koneen lisäksi KAIKKI juomavedestä peittoon maksoi ylimääräistä. Toki varmaan samat rahat säästyivät moninkertaisesti lennon hinnassa, mutta silti jotenkin rasittavaa että kaikella yritetään tehdä rahaa. Jossain vaiheessa teki myös mieli käydä sanomassa lentokapteenille pari valittua sanaa, tämä kun otti velvollisuudekseen kuuluttaa kaiutinjärjestelmällä aina puolen tunnin välein jotain turhaa. Tärkeät kuulutukset sisälsivät mm. seuraavaa tietoa; ”Amerikan ilmalulaki kieltää maahan suuntaavien koneiden matkustajia kerääntymästä ryhmiin käytäville tai käyttämään vieraiden osastojen WC:itä” (as if joku oli niin tekemässä), ”Mikäli haluatte lukea valojen sammuttua kirjaa, löytyy lukuvalonne katkaisija käsinojasta” (ei muuten löydy, kuten lentoemäntä kävi kertomassa lukuvaloaan etsineelle kanssamatkustajalleni), ”Nyt kun olemme sammuttaneet valot toivomme teidän välttävän vieraiden valojen käyttämistä lennolla” (30min valojen sammuttamisen jälkeen useimmat taisivat jo yrittää nukkua oman fikkarin käyttämisen sijasta) ja ”Pyytäisin että kaikki matkustajat välttäisivät liiallista alkoholin juomista tällä lennolla” (60min valojen sammuttamien jälkeen, tämä asia voisi ehkä olla alkoholia myyvien lentoemäntien vastuualuetta).

Tietokoneen akun loputtua keskityin jatkamaan Carl Saganin Cosmoksen lukemista Kindleltä. En tiedä miten tuo kirja on aiemmin jäänyt lukematta (nyt ”muistin” hankkia sen kun kaikkialla on hehkutusta tuosta Comos tv-sarjan remakesta, joka sekin pitää katsoa heti kun pystyn). Vaikka Saganin kokoelmateos onkin jo vähän vanhentunut (luen siitä uutta päivitettyä versiota) niin suosittelen kyllä kaikille kirjahyllyyn. Vähän raskas aihe, mutta tehty aika ymmärrettäväksi kaltaisellenikin vähän tyhmemmälle tavaajalle, ja räjäyttää taatusti jokaisen lukijan tajunnan. Päätäni riittävästi maailmankaikkeuden ihmeillä sekoitettuani vaivuin uneen komeetat ja tähtijärjestelmät mielessäni.

Havahduin lauantaina unesta kello 6:05 (nojoo, ei se ehkä ihan tarkalleen 6:05 ollut, mutta käytin taiteellista vapautta) lentokoneen aloittaessa laskeutumisen kohti Honolulun lentokenttää. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin onnistunut toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni ja aikamatkustamaan eilliseen! Valitettavati en ollut muistanut katsoa lauantain ravituloksia tai lottonumeroista, mutta tapaus oli silti muistamisen arvoinen, sillä harvoin saa elää saman päivän kahdesti. Selvyyden vuoksi; olin siis matkustanut kansainvälisen vuorokausirajan toiselle puolelle ja kelloni oli siirtynyt 22 tuntia taaksepäin. Lauantai iltana Sydneystä lähtenyt lentoni laskeutui 13 tuntia aiemmin kuin lähti huolimatta 9 tunnin lentoajasta. Kätevää!

Ikkunasta näkyi Honolulu ja päiväni murmelina oli alkanut…

Adrenalin Junkies – Taupo


En halunnut haaskata enempää aikaa Rotoruassa, joten lähdin heti aamusta kohti Taupoa. Erikoisesti nimetty Nakedbus-palvelu on todella kätevä; bussiliput saa varttua netistä ja kännykkään tulee matkalippu, missä lähtöpaikka on selvitetty todella tarkkaan. Näillä halpisbusseilla on helppo matkustaa lähes minne tahansa Uudessa-Seelannissa.


Matka Taupoon ei kestänyt kuin reilun tunnin ja paikalle päästyäni kävelin suoraan Taupo Urban Retreat hostelliin, joka oli saanut netissä hyvät arvostelut. Hostelli oli lähes täynnä Tongariro Crossingille (LOTR Mount Doom) suuntaavia packereita, mutta onneksi paikassa sentään oli vielä tilaa. Hostelli oli todella viihtyisä oman pikku baarinsa ja kotikissansa Puddlesin kanssa. Myös henkilökunta oli poikkeuksellisen avuliasta ja tiesin heti viihtyväni paikassa. Kävin kävelemässä pienessä, mutta viihtyisässä keskustassa. Pian kuitenkin päädyin takaisin hostellille.
Ilm. suomalaiset pullasorsatkin lomailevat Taupossa
Päädyin istumaan hostellin baaritiskille, missä aloin jutella vuorossa olleiden Miken ja Kylien kanssa. Istuin lopulta baaritiskillä koko illan ja kun muitakaan asiakkaita ei aivan hirveästi ollut niin baarimikotkin alkoivat juoda kanssani. Selvisi että eräs hostellin entinen työntekijä viettää viimeistä iltaansa Taupossa ja kaikki ”long-term” asukkaat ovat menossa myöhemmin ulos ja minutkin pyydettiin mukaan. Taupon yöelämä rajoittui lähinnä yhteen packeri baariin ja erääseen irkkupubiin, mutta tämä ei menoa haitannut. Olin tietysti aluksi hieman ulkopuolinen kun kylällä kaikki tuntuivat tuntevan toisensa, mutta illan myötä minäkin jo tunsin kaikki.  Ilta meni poikkeuksellisen pitkäksi kun vielä hostellille palattuamme joku työntekijöistä haki meille ”vielä yhdet juomat” suljetulta baaritiskiltä ja istuimme pihalla aamuyölle asti.

Aamu rankaisi pitkittyneestä illanvietosta ja käytyäni maksamassa yhden lisäyön päädyin vain manailemaan omaa aikaansaamattomuuttani. Hauskasta illasta ja uusista kavereista huolimatta harmitti että hukkaisin täyden päivän tiukasta matkustusaikataulustani.  Olon normalisoiduttua istuimme iltapäivää uusien ystävieni Catlinin, Jaredin ja Sanderin kanssa hostellin terassilla kun paikalle ilmestyi samassa paikassa asuva Sam. Hän oli tauolla työpaikaltaan Taupo Tandem Skydive keskuksesta ja näki keräämäni mainosflyerit eri aktiviteeteista Taupossa.  Sam innostui ylistämään laskuvarjohyppyä ja totesi että se kannattaa ehdottomasti tehdä Taupossa. Kun totesin, että olin tosiaan pohtinut hyppäämistä (ja vieläpä mennyt huutelemaan asiasta kaikille) niin Sam ehdotti että hän veisi minut samantien hyppäämään Tandem-hypyn.  Ehdotus tuli vähän puun takaa, mutta sen enempää miettimättä hyppäsin Samin mukaan.  Sain uusilta ystäviltäni suosionosoitukset spontaanista asenteesta ja lähdimme ajamaan kohti lentokenttää ennenkuin sain aikaa miettiä asiaa sen enempää.

Keskuksella tutkin muutaman hetken eri vaihtoehtoja ja päädyin adrenaliinipäissäni ostamaan ”4play” paketin, johon kuului laskuvarjohyppy 12 000 jalasta, Benji-hyppy joen päällä, Speed-jet ajelu koskessa ja helikopterilento Taupon yläpuolella. Koska reissu on päättymässä ja budjettia vielä muutama euro jäljellä niin korotin samantien laskuvarjohypyn korkeutta 15000 jalkaan eli n. 4,5km. Myyntitiskin tyttö haistoi helpon rahan ja yritti vielä myydä valokuvapakettia kaupan päälle (kaikki yritykset tekevät osan rahasta myymällä ylihinnoiteltuja valokuvia, omien kameroiden käyttö on pitkälti kielletty), mutta totesin 150e olevan liikaa valokuvista. 4Play paketille tuli lopulta hintaa 670 NZ dollaria eli n. 420 euroa. Tuolla summalla ei varmaan Euroopassa tekisi kahtakaan noista aktiviteeteista.

Rahaa on helppo laittaa palamaan, eikä mennyt montaakaan hetkeä kun kävelin aulasta kohti lähtöhallia ”4play VIP” nauha kaulassa. Näin myöhään iltapäivästä ei paikalla enää ollut muita Tandem hyppääjiä, mutta lentokentällä odotti harrastajahyppääjien kone lähtöä. Työntekijät pukivat vauhdilla päälleni hyppyhaalarin sekä valjaat ja kohta Tandem-ohjaajani Freddy jo kuljetti minua kohti lähtövalmiudessa olevaa lentokonetta. Kaikki tapahtui niin vauhdilla etten ehtinyt edes jännittää. Olen aina ajatellut että hyppyyn vaaditaan pitkä valmistelu, mutta koko myyntitiskiltä koneeseen siirtyminen kesti ehkä reilu 5 minuuttia. Työntekijöiden pukiessa päälleni valjaita katsoin n. 2min opastusvideon ja kun video loppui Freddy veti minua jo kädestä kohti konetta. Sain tosin hieman itsevarmuutta kun kuulin Freddyn olevan Taupon kokenein hyppymestari järjettömällä 22 000 laskuvarjohypyllä. (Myöhemmin kuulin Freddyn pitääneen hallussaan myös 7 guiness world recordia kisatessaan sittemmin kuuluisan maanmiehensä ”Red Bull Stratos”-hypyn tehneen Felix Baumgartnerin kanssa.)

Sisään päästyäni koneessa olleet harrastajahyppääjät heittivät minulle ylävitoset ja kone kiihdytti samantien nousukiitoon. Näemmä pääsen joka viikko lentämään aina vain pienemmällä lentokoneella, sillä tämä laskuvarjohyppyihin suunniteltu kone oli todella pieni ja kaikkien ahtautuessa sylikkäin ”ruumaan” mahtui vain 16 henkeä. Kokeneempien hyppääjien itsevarmuus ja hyvä meininki tarttui minuun (vaikka en ole ihan varma onko lentäjän kiusoittelu ja kutittelu fiksuinta mahdollista toimintaa) ja koneen noustessa ylemmäs ei mielessä suinkaan pyörinyt pelko vaan innostus. Tandem-hypyn tekeminen on äärimmäisen helppoa: sinulle puetaan haalari ja sinut talutetaan koneeseen, missä ohjaaja kiristää sinut kiinni omiin hyppyvaljaisiinsa (ja valjaat ovat sen verran kireällä ettei tarvi murehtia pysyykö kyydissä). Kun hypyn aika koittaa työntää ohjaaja itsensä ja sinut ulos koneesta. Koska muiden täytyy päästä takaasi ulos kapeassa koneessa ei alas ole kuin yksi reitti: ilmojen halki. Onneksemme sää oli edelleen hyvä ja hajanaisia pilviä lukuunottamatta kirkas.

Nousimme 4,5km, reilusti pilvien yläpuolelle ja edessämme olleet hyppääjät siirtyivät istumaan ovelle. Lämpötila noissa korkeuksissa on juuri ja juuri plussan yläpuolella ja hyppääjät hengittävät koneen happimaskeista lisähappea ollakseen täysissä mielenvoimissa hyppyhetkellä. Hyppääjien pudottautuessa yksi kerrallaan ulos ovesta heilahti kevytrakenteinen kone aina yhden poistuessa. Lopulta tuli meidän vuoromme siirtyä ovelle ja otimme nopean kuvan lentokoneen exit-kameralla ennenkuin siirryimme istumaan kokonaan koneen ulkopuolelle. Voisi kuvitella että 4,5km korkeudessa koneen ulkopuolella istuminen olisi pelottava kokemus, mutta en edes ehtinyt ajatella asiaa, vaan ihastelin jalkojeni alla pilvien raosta näkymiä maisemia ennenkuin Freddy yllättäen työnsi meidät irti koneesta. 

Meininki hyvä! No fear.
Pari volttia alussa pistivät minut melko sekaisin ja luulenkin ettei kukaan juuri muista laskuvarjohypyn ensisekunneista yhtään mitään. Hetkellinen paniikki vaihtui äkkiä ihmetykseen kun Freddy tasasi putoamisemme ja katsoin nopeasti lähestyvää maankamaraa vapaapudotuksessa. 15 000 jalasta ehtii olla vapaapudotuksessa melkein 40sekunttia ennenkuin varjo on avattava. Vauhdin kiihtyessä yli 200km/h maa tuntuu kokoajan lähestyvän uhkaavaasti, mutta jotenkin kummallisesti pysyy silti kaukana. Lentämisen tunne on todella mahtava, vaikka ensimmäistä hyppyä tietysti aina varjostaa melkoinen kuumotus (kuvainnollisesti, koska muistan että ilmavirta tuntui koko vapaapudotuksen ajan pistävän kylmältä). Etukäteen pohdin pelkääväni hetkeä jolloin varjo avataan, mutta vapaapudotuksen lumoissa en ehtinyt edes ajatella koko asiaa ennenkuin Freddy avasi varjon ja vauhtimme päättyi kovaan nykäisyyn. Alas leijalu kesti vähän toista minuuttia ja tuossa vaiheessa saattoi jo täysin keskittyä maisemien katsomiseen.

Onhan tuo koneesta hyppääminen todella luonnotonta touhua ja on vaikea ajatella, että joku on hengissä vielä tehtyään sen 22 000 kertaa, siltikin täytyy sanoa että pidin todella paljon laskuvarjohypystä ja jos se olisi helpompaa ja halvempaa niin voisin hyvinkin harkita sitä harrastuksena. Moni on kuvaillut sukeltamista lentämiseksi veden alla, mutta skydive:n vapaapudotus on kyllä sitä todellista lentämistä.  Upeaa hommaa, mutta varmasti aika lailla jännittävämpää yksinään hypätessä.

Maahan laskeuduttuamme hymy oli tietysti korvissa ja se kuuluisa adrenaliinikin toden totta pumppasi suonissa. Toiminta hyppykeskuksessa oli  todella tehokasta ja hetkeä myöhemmin istuin taas Samin autonpenkillä uusi T-paita ja hyppytodistus kädessä.  Palatessani takaisin hostellille vain reilu tunti lähtöni jälkeen muut luulivat jo minun jänistäneen, mutta hyppytodistus ja exit-kuva sentään tukivat tarinaani ilmasyöksystä. Takaisin samaan tuoliin istuessa tuntui koko homma vähän kuin unelta: yhtenä hetkenä olet lukemassa kirjaa terassilla, kohta putoat 200km/h kohti maan kamaraa ja sitten istut taas terassilla ihmettelemässä mitä tapahtui. Kohta joku kuitenkin keksi noutaa kannun olutta juhlistaaksemme ensimmäistä (toivottavasti ei viimeistä) laskuvarjohyppyäni. Taupo on epäterveellinen paikka.

Heräsin aikaisin aamulla ja aamupalan syötyäni 4playn auto haki minut suorittamaan loput maksamani aktiviteetit. Pitkin iltaa jännitti ajatus aamuisesta Bungy-hypystä (miksi se on Benji suomeksi???) ja yritin olla ajattelematta koko asiaa. Kun pääsimme joelle, jonka päällä hyppy tapahtuisi ja näin korkeuksissa olevan hyppytasanteen (tosin tämä on ”vain” 49m, kun jotkin NZ bungyistä ovat jopa 140m), olivat jännitystasot moninkertaiset laskuvarjohyppyyn verrattuna. Tandemissa ei oikeastaan tarvi tehdä muuta kuin uskaltautua koneeseen; bungyssä pitää pakottaa itsensä reunan yli (tosin kai ne työntekijät tarvittaessa viskaavat sinut alas).

Toiminta oli tutun tehokasta ja aamuisella hyppypaikalla ei ollut vielä lainkaan jonoa. Nopean ”suostun kaikkeen ja en kuollessani syytä ketään”-paperin allekirjoittamisen jälkeen minut ohjattiin vaa`alle ja painoni kirjoitettiin käteen. Kävellessäni  hyppytasanteelle (missä en onneksi aivan ehtinyt nähdä edellistä hyppääjää)  ehdin jo ihan oikeasti pohtia pystynkö hyppäämään alas. Huolimatta kaikesta mitä olen tehnyt on itsesuojeluvaisto kuitenkin sen verran kohdallaan ettei tee mieli hypätä mistään korkealta (skydive tapahtuu jo niin korkealta ettei se tunnu miltään). Onneksi Tandem-tyypit olivat yhtä tehokkaita kuin kaikki muutkin ja ennenkuin ehdin pohtia livistämistä oli minut jo köytetty jaloistani hyppyköyteen. Köpöttely reunalle kuumotti ihan tosissaan, sillä koko tasanne on rakennettu siten että alas näkee pakollakin. Nopean valokuvan jälkeen ei auttanut muuta kuin laittaa silmät kiinni ja kuunella lähtölaskenta 3-2-1. 

Pelonsekainen ilme reunalla

Off we go!
Sukellus reunan yli ei ollut loppujen lopuksi niin vaikeaa kuin kuvittelin, mutta siinä suoraan kohti veden pintaa pudotessa taisi kyllä joku rääkäisy päästä. Pudotus oli kuitenkin vain pieni hetki ennenkuin köysi veti minut takaisin ylös ja jäin killumaan verrattaen epämukavasti pääalaspäin. Pieni kumivene ajoi alleni ja työntekijät kirjaimellisesti kalastivat minut alas pitkällä koukulla, minkä jälkeen sain kyydin rantaan. Adrenaline-rush oli kyllä taattu tästäkin lajista, mutta alas päästyäni olin enemmänkin iloinen omasta suorituksestani kuin hypystä itsestään. Kai tuotakin voisi joskus vielä harkita uudestaan, mutta toisin kuin Skydivestä ei Bungyssä herännyt mitään rakkautta lajia kohtaan.

4Playssä kuului onneksi jokaisen lajiin muutama ilmainen promokuva, joten alkuperäinen murhe ilman valokuvia jäämisestä osoittautui turhaksi. Toki joka paikalla oli tarjolla myös kalliimpi kuvapaketti/video, mutta näistä kieltäydyin lukuunottamatta skydiven ground-videota. Valokuvat muistitikulle saatuani oli taas heti seuraava kuljettaja minua vastassa. Luulin tuon ”VIP”-kohdan olevan jotain mainospuhetta, mutta ainakin nyt off-seasonilla oli palvelu äärimmäisen hyvää kun aina oli joku heti viemässä paikasta toiseen. 

Joella odottamassa ajelua
Ajoimme Huka Falls vesiputouksille, missä minun oli tarkoitus tehdä heti perään pikaveneajelu, mutta varauksessa oli jokin mennyt pieleen ja edellinen ryhmä oli juuri lähtenyt ilman minua. Työntekijöiden pohdittua hetken asiaa minulle kerrottiin että olisin vasta seuraavassa ryhmässä 2 tunnin kuluttua. Istuin odottamaan suutuspäissäni (ei sillä että olisi ollut mikään kiire), mutta kohta paikalle tuli eräs työntekijä pahoittelemaan tapahtunutta ja tarjosi minulle ilmaista sisäänpääsyä naapurissa olevaan ”Prawn Parkkiin”. En tiennyt mistä oli kyse, mutta 26 dol arvoinen ilmaislippu kelpasi kyllä ja painuin tappamaan aikaa naapurissa olevaan katkarapu-puistoon. En tiedä kenen idea on alkujaan ollut rakentaa pieni teemapuisto katkaravunkasvatuksen ympärille, mutta kaikessa sattumanvaraisuudessaan paikka oli oikeastaan aika mielenkiintoinen. Täällä olevien kuumien lähteiden 90 asteinen vesi pumpataan jäähdyttämöön, missä siirtyvällä hukkalämmöllä pidetään läheiset makeanveden katkarapualtaat otollisessa 28c lämpötilassa läpi vuoden.

Kasvatusaltaiden ympärille on noussut eriskummallinen rapujen elämää ja kasvatusta kuvaava (lasten?)teemapuisto, joka huipentuu katkaravunkalastukseen kasvatusaltailla. Kävelin hieman hämmentyneenä läpi näyttelyn ja päädyin lopulta altaille, missä parikymmentä lasta onki katkarapuja bambuongilla. Sää oli varsin hyvä ja ehdin jo oikeastaan kiinnostua melkoisesti koko systeemistä, joten nappasin mukaani ongen ja syöttejä. Kysyessäni mitä katkaravuille kuuluu tehdä antoi työntekijä minulle pienen sangon ja kertoi että voin lopuksi pakastaa ja ottaa mukaan kaikki saaliini. 

Menee se päivä katkaravussakin
Onkiminen osoittautui yllättävän hauskaksi (ja vaikeaksi). Vaikka katkarapuja näkyi runsaasti matalan altaan pohjassa tuntuivat ne olevan varsin epäluuloisia pientä koukkua kohtaan (ehkä vain epäluuloisimmat selviävät pitkään). Lisäksi altaassa oli paljon pieniä roskakaloja jotka nyppivät aina syötin pois koukun ympäriltä. Innostuin hommasta varmaan vähän liikaakin ja puoli tuntia yritettyäni sain vihdoin koukkuun yksinäisen katkaravun. Tästä aktiviteetistä ei ollut tarjolla adrenaliinihöyryjä, mutta nousin heti kaikkien pikkulasten sankariksi oltuani ilmeisesti ainut joka oli saanut mitään lammesta. Hetkeä myöhemmin ympärilläni olikin kymmenkunta innokasta onkimiestä jotka olivat vakuuttuneita siitä että olin vihdoin löytänyt sen kohdan, josta katkarapuja nousee. Vapojaan veteen paiskovat pienet onkijat kyllä varmistivat ettei kukaan enää saanut paikalta yhtään mitään, mutta eipä tavoitteenani ollutkaan rapuateria. Nuorempien kalamiesten (katkarapumiesten) hämmästykseksi kippasin onnettoman katkan takaisin lampeen odottamaan ottajaansa ennen kuin siirryin takaisin odottamaan muskeliveneajelua. En tiedä miten joku noin tyhmä ja yksinkertainen voi olla noin hauskaa, mutta taiden jatkossa mielummin onkia rapuja kuin hypätä bungyjä. 

Suuri saalis!

urha odottelu oli siis kääntynyt hauskanpidoksi kiitos huomaavaisen asiakaspalvelun Hukafalls Jetillä ja palattuani takaisin lähtöaulaan oli muu ryhmä jo valmistautumassa ajeluun. Saimme kaikki päällemme sadeviitat ja pelastusliivit, minkä jälkeen asetuimme istumaan 520 hevosvoimaiseen pikaveneeseen. Normaalien moottorien sijaan kevyt pikavene on aseistettu kahdella vedenpainemoottorilla, jotka takaavat räjähtävän nopeuden ja käsiteltävyyden. Jouduin istumaan aivan veneen keskelle, mikä taisi olla huonoin mahdollisin paikka, mutta koska aktiviteeteista tämä tuntui vähiten tärkeältä en oikeastaan murehtinut hirveästi asiaa (olinhan sentään saanut kalastaa katkarapuja). Muutaman nopean 360 asteen pyörähdyksen jälkeen tuli kuitenkin selväksi etteivät eturivin rouvat pysyisi kyydissä koko ajelua ja kuljettaja pyysi vapaaehtoisia istumaan keulaan, missä G-voimat ovat moninkertaiset veneen pyörähtäessä peränsä ympäri.  Nostin tietysti käteni ylös ja ajelu muuttui samantien huomattavasti mielenkiintoisemmaksi.

Tässä vielä keskellä venettä
Veneen kiihdyttäessä täyteen vauhtiin kuljettaja antoi merkin, minkä jälkeen hän pyöräytti veneen ympäri. Ensimmäisen pyörähdyksen jälkeen ihmettelin tosissaan miten kukaan rouvista ei todella ollut pudonnut veteen, sillä kiiturin etukulmassa istuessa sain pitää tangosta kiinni kaikin voimin etten olisi paiskautunut laidan yli. Ajelimme pitkin jokea kohti Huka Falls vesiputousta ja täytyy myöntää että osa upeista maisemista meni hieman ohi koska jouduin jatkuvasti katsomaan kuskia uuden piruetin pelossa. Toki ajelu oli varsin hauskaa ja voitti suoraan kaikki huvipuistolaitteet, mutta samalla vene oli niin järjettömän voimakas että sai hieman oikeasti pelätä lentääkö tiukassa käännöksessä jokeen vai ei.

Vesiputoukselle päästyämme kuljettaja kuitenkin rauhoittui ja antoi meidän ottaa muutamat valokuvat rauhssa. Onneksi kännykässäni oli suojakuoret päällä, sillä sadeasu ei juuri auttanut keulassa istuessa, vaan olin läpimärkä.  Ajelu takaisinpäin oli huomattavasti nautinnollisempi kuljettajan esitellessä lähinnä veneen vauhtia ja kiidättäessä meidät läpi joen aivan kallioita ja puunrunkoja hipoen.

Takaisin päästyäni sain vieläpä muistitikulleni koko kuvapaketin ilmaiseksi, koska olin ”joutunut” odottamaan niin kauan. Hyvää palvelua! Helikopteriajelun kuski oli minua vastassa, mutta pahoitteli minulle etteivät he voisi ajeluttaa minua samana päivänä, sillä koko ajelulle ei ollut lisäkseni ilmoittautunut ketään muuta (esitteessä tosiaan luki että helikopteriin minimi on kaks henkilöä). Kuski tarjoutui joko hyvittämään minulle takaisin kopteriajelun hinnan paketista tai yrittämään järjestää ajelu seuraavana päivänä. Koska olin jo ehtinyt ihastua Taupoon ja tehdä kavereita hostellilla ajattelin ettei yksi lisäpäivä haittaisi ja sanoin odottavani huomiseen. Loppujen lopuksi Benji-hyppy ja Super Jet ajelu ottivat voimille, siitä katkaravunkalastuksesta puhumattakaan!

Ilta kului taas hostellin baarissa uusien ystävien kanssa istuessa. Hassua miten läheisiä tuntemattomista ihmisistä tulla muutamassa päivässä. Päätin viettäväni lopun Uuden-Seelannin aikani Taupossa, sillä harvoin on ollut noin hauskaa kiitos porukan. Pelkäsin toki hieman maksani puolesta, sillä joka ilta päättyi lopulta 15$ olutkannujen ostoon. Porukan ollessa kuitenkin vähän tavallista vanhempaa (eli ikäistäni) ei juominen kuitenkaan ollut pääosassa vaan meno oli aina verrattaen fiksua verrattuna nuorempien tekemisiin.

Aamulla soitin helikopteri firmaan, mistä kerrottiin että pääsisin tekemään helikopteriajeluni iltapäivällä kahden muun vieraan kanssa. 4Playn auto nouti minut taas suoraan hostellin ovelta ja ajoi takaisin lentokentälle, mistä käsin ”Helipro” toimi. Pilottina toiminut nuori nainen kertoi että normaalin 8min ajelun sijaan toiset asiakkaat ovat varanneet täyden kiertoajelun, joten pääsisin pidemmälle ajelulle samalla rahalla! Lisäksi kyseiset (rikkaat aasialaisturistit) noudettaisiin suoraan Hilton hotellin omalta helipadilta, joten olisin aluksi vain yksin kyydissä.

Oma helikopteri, sweet!

Helikopterissa lentäminen tuntui jokseenkin juuri siltä kuin olin odottanut, mutta yllätyin pienen kopterin käsiteltävyydestä. Matallalla lentävä kopteri tuntui välillä käyvän pelottavan lähellä kukkuloita (tosin oli kuulemma oikeasti väh. 30m korkeudessa), mutta oli kyllä todella hauskaa. Laskeuduimme Hiltonin helipadille, mistä vanhempi aasialaispariskunta nousi takapenkille (minä siis edessä vaikka kyseiset tyypit maksumiehinä). Nousimme ilmaan ja teimme n. 20min kiertoajelun järven ja nähtävyyksien yllä ennenkuin laskeuduimme pienen pienelle aukiolle Huka Fallsin lähellä, missä aasialaisturistit jäivät pois.

”Maori Carwing” järvellä. Tosin vain 20v vanha mikä tekee siitä mielestäni turhan nähtävyyden.

Mount Ngauruhoe eli LOTR Tuomiovuori. Hobitit olisivat säästyneet paljolta vaivalta jos heilläkin olisi ollut helikopteri.

Huka Falls yläilmoista

Pääsin siis tuon 8min ajelun hinnalla ajelemaan edestakaisin n. 30min ja laskeutumaan kolmesti! Ei huono diili! Mistähän tuommoisen pikkukopterin saisi ostaa, olisi tosi kätevä esim. kauppareissuille!

Viimeinen ilta meni uusien ystävien kanssa grillaillessa. Jared on kokki ja loihiti upean BBQ aterian Caitlinin (ei suinkaan minun) viimeisen illan kunniaksi. Taupo jää varmasti mieleen yhtenä mukavimmista paikoista. Kaupunki oli mukava ja aktiviteetit henkeä salpaavia, mutta silti päälimmäisenä mieleen jäivät uudet ystävät ja Urban Retreatin mainio henkilökunta!
Aamulla Checkasin ulos hostellista ja vietin päivän bussissa kohti Wellingtonia. Mainio suunnitelmani oli matkata läpi pohjoissaaren ja nähdä siten myös Wellington, mutta loppujen lopuksi jumahdin Taupoon ja näin Wellingtonista vain hostellin, ruokakaupan ja lentokentän. Uusi-Seelanti oli positiivinen yllätys, vaikka en sille kuuluisammalle Etelä-Saarelle ehtinytkään. Kiitos Kiwi-Expressin, Sormusten Herran ja NZ-working holidayn tuntuvat Uuden-Seelannin packerimeiningit olevan paljon paremmassa tilassa kuin Australian. Jos siis joku on suuntaamassa kohti Oseaaniaa vain lomalle niin varaa reilusti aikaa myös Uuteen-Seelantiin!

Hobbiton

Huolimatta järjettömästä 110 NZ dollarin hinnasta päätin käydä läheisessä Hobbitonissa, joka on jo noussut jonkinlaiseen kulttimaineeseen Uudessa-Seelannissa reissaavien keskuudessa. Kun Sir Peter Jackson päätti kuvata Sormusten Herra Trilogian täällä synnyinseuduillaan Uuden-Seelannin pohjoissaarella, hän tuskin arvasi millaisen palveluksen oli maalleen tekemässä.  Sormusten saattuen tehdessä matkaansa läpi uskomattomien maisemien tuli monelle mieleen päästä paikan päälle katsomaan samoja paikkoja, minkä johdosta Uuden-Seelannin turismi peräti tuplautui 2000-luvun alulla. Olen alkujani jonkunmoinen Tolkien fani ja kun trilogiakin vielä heijasti ihan onnistuneesti kirjan henkeä niin onhan se kiva käydä katsomassa kuvauspaikkoja (vaikkakin uuden Desolation of Smaug-elokuvan katsominen lentokoneessa Tongalta Uuteen-Seelantiin lähinnä itketti).
Hobbitton, eli kulissi Tolkienin Konnulle, oli paitsi ensimmäisen LOTR elokuvan ja ensimmäisen Hobitti-elokuvan pääkuvauspaikkoja, myös Jacksonin tukikohta Uuden-Seelannin kuvausoperaatiolle. Paikka Tolkienin (englannin maaseudusta innoituksensa saanut) kuvailemalle puolituisten kotimaalle löydettiin alkujaan ilmakuvauksilla, minkä jälkeen tuotantoyhtiö teki paikallisen lammasfarmarin kanssa sopimuksen maiden käyttämisestä elokuvien kuvauksessa. Valintaan vaikutti paitsi kuvankaunis kumpuileva maasto, myös nykyaikaisten rakennusten puuttuminen alueelta. Vähäiset ilmakuvia häirinneet vajat naamioitiin puiksi ja kukkulat kaivettiin täyteen erikokoisia ”hobitinkoloja” (erikokoisia, koska osan piti näyttää pieniltä täysipituisten näyttelijöiden rinnalla). Lammasfarmarin jäädessä vaille töitä maatilan muututtua elokuvastudioksi Jakson ehdotti tälle sopimusta; Jackson perheineen muutti asumaan maanviljelijän taloon ja tämä puolestaan lähti perheineen vuodeksi kiertämään Uutta-Seelantia matkailuautolla, ja tietysti artistin piikkiin.

Kännykkäni tykkää ylivalottaa kuvia

Elokuva kuvauspaikkoja

Olin tullut jo kertaalleen ohi Hobbitonista ja naureskelin hieman Rotoruasta lähtevän kierroksen ylistyksille ”upeista maisemista matkalla”. Ovathan maisemat upeita, mutta eivät kyllä eroa yhtään siitä jatkuvasta maalaismaisemasta jota näkee kaikkialla pohjoissaarella (Jos ei siis ole lentänyt Rotoruaan niin on kyllä jo nähnyt enemmän kuin tarpeeksi näitä upeita maisemia). Yllätyin kuitenkin positiivisesti bussikuskin juonnosta, sillä en ole juuri ollut missään turistikierroksilla. Miehellä tuntui olevan kiitettävä tuntemus elokuvista ja kuvauspaikosta, minkä lisäksi hän kertoi myös paljon Uuden-Seelannin luonnosta ja paikallisesta elämästä. Hobbitonissa meidät ohjattiin suoraan matkamuistomyymälään, mikä tuntui hieman oudolta kun yleensä tuota tavaraa yritetään tuputtaa vasta lopussa. Onneksi pysähdys oli verrattaen lyhyt ja kaikki myynnissä ollut LOTR tavarakin hieman nauratti. Bussiin palattuani tosin hieman harmitti etten ostanut yhtään Briin olutta, jota moni muu turisti hörppi häpeilemättä bussissa.

Turistikauppa, jossa myydään olutta ei voi olla täysin paha.
Pian siirryimme itse kuvauspaikalle, missä bussikuskimme vaihtui paikalliseen oppaaseen. Itseäni hieman ärsytti miehen valmiiksi kirjoitetut vitsit jne, mutta suurin osa porukasta tuntui niistä nauttivan; ehkä en vain ole vielä päässyt ihan sisään tähän turistikierroshommaan. Onneksi juttujen välissä kuitenkin tuli myös paljon pientä trivia tietoa elokuvista, mikä hieman hyvitti muuten aika kalseaa kierrosta (Itseäni harmitti tietysti että kaikki trivia oli elokuvasta ja näyttelijöistä, eikä esim. kirjan ja elokuvan yhteyksistä, mutta on tietysti ymmärrettävä että paikka on nimenomaan se ELOKUVAN kontu.) Kierros oli todella tarkkaan kellotettu, sillä paikalle saapuu isoja turistiryhmiä kuin liukuhihnalla. ”5min ja eteenpäin”-meininki tuntui ärsyttävän monia, mutta itselleni kyllä riitti paikan näkeminen ja muutaman valokuvan ottaminen. Osa selvästi muisti elokuvan kohtaukset paremmin ja halusi poseerata milloin minkäkin penkin tai kurpitsan kanssa. Toki muistin suunnilleen mitä elokuvassa näkyy, mutta itseasiassa yllätyin kun myöhemmin illalla katsoin 1. elokuvan alun ja kaikki paikat matchasivat valokuviini 100%.

Lammen takana hääpari, jota valokuvattiin. Lienevätkö ensi-treffit olleet elokuvissa?

no admittance, except on party business
Paikka rakennettiin ensimmäisiä elokuvia varten vain väliaikaisista materiaaleista, eikä kukaan varmaan osannut odottaa että pian paikalle alkaisi saapua faneja tutkimaan lahoavia lavasteita. Kun Peter Jackson sitten päätti tehdä uuden eeppoksen Tolkienin ensimmäisestä (satu)kirjasta, niin paikka rakennettiin alusta alkaen uudestaan, tällä kertaa pysyvistä materiaaleista tulevaa turistibisnestä silmälläpitäen. Lienee lammasfarmarikin iloinen päätöksestään antaa maansa örkkien ja hobittien käyttöön. Ehdottomasti hauskin yksityiskohta oli Bilbon kotikolon päällä kasvava tammi. Kyseistä puuta kuvaillaan kirjassa melko tarkasti ja Jackson arvasi, että mikäli kukkulalla ei elokuvissa näy kyseistä puuta niin kirjan fanit saavat heti aiheen mihin tarttua. Kuvausryhmä siis etsi läheisestä metsästä kuvausta vastaavan tammen, joka kaadettiin ja kuljetettiin kukkulan päälle. Kuolleeseen puunrunkoon liimattiin taiwanilaisia tekolehtiä ja nyt tämä tekopuu loistaa vihreänä läpi vuodenaikojen (tosin lehdet piti kuulemma yksitellen spray-maalata uusia elokuvia varten).

Kierros oli loppupeleissä melko lyhyt johtuen tarkasta aikataulutuksesta. Kävellessämme pois lavaste-konnusta olin oikeastaan vähän pettynyt; kierros oli kyllä hyvä, mutta tuntuu aika naurettavalta maksaa 110 dollaria n. 45min kävelykierroksesta. Paikan suunnittelija on kuitenkin selkeästi ollut viisas mies, sillä kierros päättyi ”The Green Dragon”-majataloon, jossa kaikki saivat ilmaisen oluen. Olin tietysti niin iloinen saatuani tuopin käteen ja katsellessani kontua rannan toiselta puolelta, että päätin 110 dollarin olleen kuitenkin hyvä sijoitus. Kallis olut, mutta käänsi lopulta kierroksen voiton puolelle!

The Green Dragon. Paikka uudelleenrakennettiin Hobitti-sarjaan varten, koska se poltettiin ensimmäisissä elokuvissa

Tarujen Kontu!

Luin jälkikäteen Tripadvisorista ihmisten kommentteja kierroksesta ja itseäni ihmetytti miten moni on maininnut kierroksen olevan niin hyvä ”että sinne kannattaa mennä vaikka ei olisi edes nähnyt elokuvia”. Olen täysin eri mieltä. 110 dollarilla kannattaa paikalle mennä mikäli on kiinnostunut elokuvista, vaikka ne olisi nähnyt niin lavasteiden tuijottaminen paikan päällä ei anna juuri mitään ellei ole jonkinmoinen fani. Suorastaan yllätyin kun eräilläkään vanhemmilla rouvilla kierroksellamme ei ollut mitään hajua mistä oppaamme puhui, koska nämä eivät selvästi olleet edes kuulleet koko keskimaasta ennen kierrosta. Ihmiset selvästi ostavat mitä vain mikä on hyvin markkinoitu, mutta ihmetyttää mitä joku saa pyöreiden ovien tuijottamisesta keskellä ei mitään jos ei ole edes leffaa nähnyt.

Palattuamme Rotoruaan käytin illan loppureissun suunnitelluun. Olen tien päällä enää 2 viikkoa (tuntuu todella oudolta palata näin ”nopeasti” Suomeen kun matkaa on takana jo yli 13kk) ja haluan ottaa mahdollisimman paljon irti viimeisistä päivistä. Blogi on nyt muutaman päivän jäljessä ja paljon on taas ehtinyt tapahtua, joten koitan ehtiä kirjoittamaan viimeisimmistä Extreme-aktiviteeteista heti huomenna.

Lopussa vielä syy miksi kannattaa käyttää aurinkorasvaa jos haaksirikkoutuu autiolle saarelle!

Hobbiton

Huolimatta järjettömästä 110 NZ dollarin hinnasta päätin käydä läheisessä Hobbitonissa, joka on jo noussut jonkinlaiseen kulttimaineeseen Uudessa-Seelannissa reissaavien keskuudessa. Kun Sir Peter Jackson päätti kuvata Sormusten Herra Trilogian täällä synnyinseuduillaan Uuden-Seelannin pohjoissaarella, hän tuskin arvasi millaisen palveluksen oli maalleen tekemässä.  Sormusten saattuen tehdessä matkaansa läpi uskomattomien maisemien tuli monelle mieleen päästä paikan päälle katsomaan samoja paikkoja, minkä johdosta Uuden-Seelannin turismi peräti tuplautui 2000-luvun alulla. Olen alkujani jonkunmoinen Tolkien fani ja kun trilogiakin vielä heijasti ihan onnistuneesti kirjan henkeä niin onhan se kiva käydä katsomassa kuvauspaikkoja (vaikkakin uuden Desolation of Smaug-elokuvan katsominen lentokoneessa Tongalta Uuteen-Seelantiin lähinnä itketti).
Hobbitton, eli kulissi Tolkienin Konnulle, oli paitsi ensimmäisen LOTR elokuvan ja ensimmäisen Hobitti-elokuvan pääkuvauspaikkoja, myös Jacksonin tukikohta Uuden-Seelannin kuvausoperaatiolle. Paikka Tolkienin (englannin maaseudusta innoituksensa saanut) kuvailemalle puolituisten kotimaalle löydettiin alkujaan ilmakuvauksilla, minkä jälkeen tuotantoyhtiö teki paikallisen lammasfarmarin kanssa sopimuksen maiden käyttämisestä elokuvien kuvauksessa. Valintaan vaikutti paitsi kuvankaunis kumpuileva maasto, myös nykyaikaisten rakennusten puuttuminen alueelta. Vähäiset ilmakuvia häirinneet vajat naamioitiin puiksi ja kukkulat kaivettiin täyteen erikokoisia ”hobitinkoloja” (erikokoisia, koska osan piti näyttää pieniltä täysipituisten näyttelijöiden rinnalla). Lammasfarmarin jäädessä vaille töitä maatilan muututtua elokuvastudioksi Jakson ehdotti tälle sopimusta; Jackson perheineen muutti asumaan maanviljelijän taloon ja tämä puolestaan lähti perheineen vuodeksi kiertämään Uutta-Seelantia matkailuautolla, ja tietysti artistin piikkiin.

Kännykkäni tykkää ylivalottaa kuvia

Olin tullut jo kertaalleen ohi Hobbitonista ja naureskelin hieman Rotoruasta lähtevän kierroksen ylistyksille ”upeista maisemista matkalla”. Ovathan maisemat upeita, mutta eivät kyllä eroa yhtään siitä jatkuvasta maalaismaisemasta jota näkee kaikkialla pohjoissaarella (Jos ei siis ole lentänyt Rotoruaan niin on kyllä jo nähnyt enemmän kuin tarpeeksi näitä upeita maisemia). Yllätyin kuitenkin positiivisesti bussikuskin juonnosta, sillä en ole juuri ollut missään turistikierroksilla. Miehellä tuntui olevan kiitettävä tuntemus elokuvista ja kuvauspaikosta, minkä lisäksi hän kertoi myös paljon Uuden-Seelannin luonnosta ja paikallisesta elämästä. Hobbitonissa meidät ohjattiin suoraan matkamuistomyymälään, mikä tuntui hieman oudolta kun yleensä tuota tavaraa yritetään tuputtaa vasta lopussa. Onneksi pysähdys oli verrattaen lyhyt ja kaikki myynnissä ollut LOTR tavarakin hieman nauratti. Bussiin palattuani tosin hieman harmitti etten ostanut yhtään Briin olutta, jota moni muu turisti hörppi häpeilemättä bussissa.

Turistikauppa, jossa myydään olutta ei voi olla täysin paha.
Pian siirryimme itse kuvauspaikalle, missä bussikuskimme vaihtui paikalliseen oppaaseen. Itseäni hieman ärsytti miehen valmiiksi kirjoitetut vitsit jne, mutta suurin osa porukasta tuntui niistä nauttivan; ehkä en vain ole vielä päässyt ihan sisään tähän turistikierroshommaan. Onneksi juttujen välissä kuitenkin tuli myös paljon pientä trivia tietoa elokuvista, mikä hieman hyvitti muuten aika kalseaa kierrosta (Itseäni harmitti tietysti että kaikki trivia oli elokuvasta ja näyttelijöistä, eikä esim. kirjan ja elokuvan yhteyksistä, mutta on tietysti ymmärrettävä että paikka on nimenomaan se ELOKUVAN kontu.) Kierros oli todella tarkkaan kellotettu, sillä paikalle saapuu isoja turistiryhmiä kuin liukuhihnalla. ”5min ja eteenpäin”-meininki tuntui ärsyttävän monia, mutta itselleni kyllä riitti paikan näkeminen ja muutaman valokuvan ottaminen. Osa selvästi muisti elokuvan kohtaukset paremmin ja halusi poseerata milloin minkäkin penkin tai kurpitsan kanssa. Toki muistin suunnilleen mitä elokuvassa näkyy, mutta itseasiassa yllätyin kun myöhemmin illalla katsoin 1. elokuvan alun ja kaikki paikat matchasivat valokuviini 100%.

Lammen takana hääpari, jota valokuvattiin. Lienevätkö ensi-treffit olleet elokuvissa?

no admittance, except on party business
Paikka rakennettiin ensimmäisiä elokuvia varten vain väliaikaisista materiaaleista, eikä kukaan varmaan osannut odottaa että pian paikalle alkaisi saapua faneja tutkimaan lahoavia lavasteita. Kun Peter Jackson sitten päätti tehdä uuden eeppoksen Tolkienin ensimmäisestä (satu)kirjasta, niin paikka rakennettiin alusta alkaen uudestaan, tällä kertaa pysyvistä materiaaleista tulevaa turistibisnestä silmälläpitäen. Lienee lammasfarmarikin iloinen päätöksestään antaa maansa örkkien ja hobittien käyttöön. Ehdottomasti hauskin yksityiskohta oli Bilbon kotikolon päällä kasvava tammi. Kyseistä puuta kuvaillaan kirjassa melko tarkasti ja Jackson arvasi, että mikäli kukkulalla ei elokuvissa näy kyseistä puuta niin kirjan fanit saavat heti aiheen mihin tarttua. Kuvausryhmä siis etsi läheisestä metsästä kuvausta vastaavan tammen, joka kaadettiin ja kuljetettiin kukkulan päälle. Kuolleeseen puunrunkoon liimattiin taiwanilaisia tekolehtiä ja nyt tämä tekopuu loistaa vihreänä läpi vuodenaikojen (tosin lehdet piti kuulemma yksitellen spray-maalata uusia elokuvia varten).

Kierros oli loppupeleissä melko lyhyt johtuen tarkasta aikataulutuksesta. Kävellessämme pois lavaste-konnusta olin oikeastaan vähän pettynyt; kierros oli kyllä hyvä, mutta tuntuu aika naurettavalta maksaa 110 dollaria n. 45min kävelykierroksesta. Paikan suunnittelija on kuitenkin selkeästi ollut viisas mies, sillä kierros päättyi ”The Green Dragon”-majataloon, jossa kaikki saivat ilmaisen oluen. Olin tietysti niin iloinen saatuani tuopin käteen ja katsellessani kontua rannan toiselta puolelta, että päätin 110 dollarin olleen kuitenkin hyvä sijoitus. Kallis olut, mutta käänsi lopulta kierroksen voiton puolelle!

The Green Dragon. Paikka uudelleenrakennettiin Hobitti-sarjaan varten, koska se poltettiin ensimmäisissä elokuvissa

Tarujen Kontu!

Luin jälkikäteen Tripadvisorista ihmisten kommentteja kierroksesta ja itseäni ihmetytti miten moni on maininnut kierroksen olevan niin hyvä ”että sinne kannattaa mennä vaikka ei olisi edes nähnyt elokuvia”. Olen täysin eri mieltä. 110 dollarilla kannattaa paikalle mennä mikäli on kiinnostunut elokuvista, vaikka ne olisi nähnyt niin lavasteiden tuijottaminen paikan päällä ei anna juuri mitään ellei ole jonkinmoinen fani. Suorastaan yllätyin kun eräilläkään vanhemmilla rouvilla kierroksellamme ei ollut mitään hajua mistä oppaamme puhui, koska nämä eivät selvästi olleet edes kuulleet koko keskimaasta ennen kierrosta. Ihmiset selvästi ostavat mitä vain mikä on hyvin markkinoitu, mutta ihmetyttää mitä joku saa pyöreiden ovien tuijottamisesta keskellä ei mitään jos ei ole edes leffaa nähnyt.

Palattuamme Rotoruaan käytin illan loppureissun suunnitelluun. Olen tien päällä enää 2 viikkoa (tuntuu todella oudolta palata näin ”nopeasti” Suomeen kun matkaa on takana jo yli 13kk) ja haluan ottaa mahdollisimman paljon irti viimeisistä päivistä. Blogi on nyt muutaman päivän jäljessä ja paljon on taas ehtinyt tapahtua, joten koitan ehtiä kirjoittamaan viimeisimmistä Extreme-aktiviteeteista heti huomenna.

Lopussa vielä syy miksi kannattaa käyttää aurinkorasvaa jos haaksirikkoutuu autiolle saarelle!

Smells like Rotorua

Hetken Nefaussa pyörittyämme jätin hyvästit Jounille (Joka palaa Uuden-seelannin ja Indonesian kautta Suomeen hieman minun jälkeeni) ja Nikolle (jolla on Indonesiassa pidempi pätkä lomailua ennen kesäistä Suomea). Olen usein vannonut yksin matkaamisen nimiin, mutta täytyy sanoa että kun matkaseura on oikean henkistä ja sopivan rentoa voi jaettu kokemus olla sitäkin hienompi. Mitä vanhemmaksi sitä tulee sitä paremmin ymmärtää etteivät ikäerot välttämättä kerro yhtään mitään; toivotan Nikolle ja Jounille antoisaa loppureissua ja tiedän miehillä olevan edessään vielä monia hienoja seikkailuja, sillä loppupeleissä matkassa ratkaisee asenne ei matkakohde, sattumukset tai sää!

Otin taksin lentokentälle, joka oli juuri niin tyhjä kuin saattoi olettaa. Sain tehtyä check-inin hyvissä ajoin (samalla nimi yli paperista ja käsin kirjoitettu boardin pass metodilla), mutta kun lähtöaika lähestyi ei kentällä näkynyt edelleenkään juuri ketään muuta saatika myöskään lentokonetta. Kun lappuun kirjoitettu lähtöaika tuli täyteen kävin kysymässä tiskinsä taakse nukahtaneelta virkailijalta mikä mahtaa olla homman nimi ja sain kuulla, että Tongatapulta saapuva kone on myöhässä, mutta lähtee heti tankattuaan takaisin päin. 30min myöhemmin kentälle laskeutui pienen pieni Air Vanuatun propellikone, josta tuli ulos viisi matkustajaa ja lentokapteeni, joka kävi ostamassa kahvilasta pussin sipsejä ennen ohjaamoon palaamistaan. Parkkipaikalla olleista autoista nousi kymmenkunta tongalaista (joiden tajusin odottaneen lähtöä ilmastoiduissa autoissa) ja siirryimme ilman minkäänlaista ilmoitusta, turvatarkastusta tai lippujen tarkastusta  suoraan koneeseen. Propellikone oli samankokoinen kuin Luklaan lentäessäni, eikä kapteeni vaivautunut edes ajamaan kiitotien päähän, vaan lähti ilmaan suoraan käännyttyään kiitotielle sen puolivälistä. Rento meininki, tongalaiseen tyyliin, mutta ainakin maisemat olivat hienoja lentäessämme pilvien alapuolella!

Tonis Guest housen kuski Peter poimi minut kentältä ja kävin nukkumassa yön Nukualofassa ennen lentoa Uuteen-Seelantiin. Oli hieman hassua ajaa edestakaisin kun lentoni lähti aikaisin aamulla, mutta lähempänäkään kenttää ei ollut mitään kohtuuhintaista majoitusta. Air New Zealandin kone oli uuden karhea ja katselin koko lennon leffoja omalta screeniltä. Ensimmäistä kertaa jaksoin myös seurata turvaohjeita: 

Aucklandiin saapuessa tuttu rutiini; paikallista valuuttaa automaatista ja etsimään majapaikkaa. 
Kaikki Uudessa-Seelannissa käyneet ovat sanoneet ettei Aucklandiin kannata tuhlata liikaa aikaa, joten varasin heti seuraavalle päivälle bussimatkan kohti etelää. Minulla oli kuitenkin koko päivä aikaa tutkia kaupunkia, joten rinkan hostellille jätettyäni lähdin kiertelemään keskustaa.
1,5 miljoonan asukkaan Auckland on Uuden-Seelannin suurin kaupunki, mutta on kieltämättä hieman tylsän oloinen. Itse kaupunki on mukavan eloisa ja moderni, mutta keskustan Skytower-näköalatornia lukuunottamatta kaupungista puuttuvat nähtävyydet. Kiertelin aikani satamassa ja sitten keskustan kauppakaduilla, mutta hyvästä sykkeestä huolimatta Auckland ei tarjonnut juurikaan uutta. Jopa Sky Tower tuntui vaatimattomalta. Ehkä kyse on reissuväsymyksestä, mutta tuollakaan ylhäällä ei oikein osannut ajatella muuta kuin että ”ei tämä ole mitään verrattuna Bur Khalifaan”. Kaupungista tuli etäisesti mieleen jopa Brisbane, vaan eivätpä Uusi-Seelanti ja Australia kai hirveästi kaupungeiltaan eroakkaan. Uudessa-Seelannissa on tosin paljon kylmempi kuin Ausseissa (täällä on kesä juuri loppunut), joten saa nähdä pärjäänkö pelkillä shortseilla vai joutuuko lähtemään vaate ostoksille.

 Lähdin ex-tempore syömään muutaman hostellin aulassa vastaan tulleen jenkin kanssa ja päädyimme istumaan iltaa läheiseen kiinalaiseen ravintolaan. Huippu tyyppejä ja jos aikataulut olisivat kohdanneet paremmin olisin saattanut jopa lähteä heidän mukaansa kiertämään pohjoissaarta matkailuautolla. Itselläni oli kuitenkin aikainen bussimatka tiedossa, joten lähdin itse nukkumaan kun muut siiryivät baarin puolelle.

Pier

Auckland Sky Tower

Näkymiä 220m

Bussi Rotoruaan lähti ajallaan ja oli perillä tässä pohjoissaaren aktivititeetti keskuksessa peräti etuajassa. Olin suoraan sanottuna hieman pettynyt; ei täällä pohjoissaarella ainakaan maisemat kovin kummoisia ole. Ihan tavallista peltomaata ja kukkulaa vain. Rotorua puolestaan sijaitsee geothermal-alueella ja koko keskustan alue on täynnä ”kuumia lähteitä”, joissa pinnalle nouseva rikkivety kuumentaa mudan ja veden kiehuvaksi. Rikkivety haisee kamalalta ja kaupungin lempinimi onkin ”Sulphur City”. Käytännössä koko keskustan alueella löyhkää mädiltä kananmunilta.  Smells like Rotorua!

Rotorua on jonkinmoinen turistikohde ja kuumien lähteiden ja Rotorua-järven lisäksi alueelle on noussut valtava määrä erilaisia aktiviteetteja. On eläinpuistoa, gondolaa, alamäkiautoilua, vesihiihtoa, riippuliitoa, helikopterilentoja, benji-hyppyjä tai mitä tahansa muuta mitä ihminen on hauskuutukseksi keksinyt. Paikka tuntuu vetävän paljon varsinkin iäkkäämpiä matkaajia, mutta toki kaupungissa on runsaasti majoitusta myös packereille.

Saavuin kaupunkiin jo aikaisin aamulla, joten lähdin heti hostelliin checkattuani kiertämään keskustaa kävellen. Ilmaiseen turistikarttaan oli merkitty selkeä kävelyreitti, joka osoittautui hyvin merkityksi ja ylläpidetyksi. Reitti kulki läpi kuumien lähteiden, jotka olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta haisivat niin kauhealta, että hetken päästä päätin suunnata kohti satamaa. Tosin tajusin pian ettei löyhkää pääse karkuun minnekkään, sillä kaikkialla on rakennusten ja teiden välissä erikokoisia kuplivia mutalampia. 
”Hot pool”
”turistipolku” oli hyvin hoidettu
Keskustassa oli paljon turisteja, vaikka mielestäni kaupungissa ei nyt kuitenkaan ollut ihan niin hirveästi nähtävää. Myös koko Lake Rotorua on enemmän tai vähemmän hapan ja pahan hajuinen sen pohjassa olevien kuumien lähteiden vuoksi. Kaupunki oli kuitenkin todella siisti ja hyvin hoidettu, joten ihan mukavaa oli vain kävellä ympäriinsä ilman sen suurempaa päämäärää. Kävin katsomassa myös muutamia aktiviteetti vaihtoehtoja, mutta useimmat jutut vaikuttivat todella teennäisiltä ja suhteettoman kalliilta; ”Näe oikea Maori kylä, 150 dollaria!” jne.

Näkymiä kukkulalta
Black Swan
Lake Rotorua ja siipirataslaiva
Rotorua museum, kaikki niin kovin siistiä
Aika paljon sitä ehtii nähdä kun matkustaa tällä tavalla ”tehokkaasti”. Minulla ei ole kuin reilu viikko aikaa Uudessa-Seelannissa, joten ilta menikin pohtiessa miten saisin eniten irti lyhyestä oleskelustani täällä pohjois-saarella. 

Smells like Rotorua

Hetken Nefaussa pyörittyämme jätin hyvästit Jounille (Joka palaa Uuden-seelannin ja Indonesian kautta Suomeen hieman minun jälkeeni) ja Nikolle (jolla on Indonesiassa pidempi pätkä lomailua ennen kesäistä Suomea). Olen usein vannonut yksin matkaamisen nimiin, mutta täytyy sanoa että kun matkaseura on oikean henkistä ja sopivan rentoa voi jaettu kokemus olla sitäkin hienompi. Mitä vanhemmaksi sitä tulee sitä paremmin ymmärtää etteivät ikäerot välttämättä kerro yhtään mitään; toivotan Nikolle ja Jounille antoisaa loppureissua ja tiedän miehillä olevan edessään vielä monia hienoja seikkailuja, sillä loppupeleissä matkassa ratkaisee asenne ei matkakohde, sattumukset tai sää!

Otin taksin lentokentälle, joka oli juuri niin tyhjä kuin saattoi olettaa. Sain tehtyä check-inin hyvissä ajoin (samalla nimi yli paperista ja käsin kirjoitettu boardin pass metodilla), mutta kun lähtöaika lähestyi ei kentällä näkynyt edelleenkään juuri ketään muuta saatika myöskään lentokonetta. Kun lappuun kirjoitettu lähtöaika tuli täyteen kävin kysymässä tiskinsä taakse nukahtaneelta virkailijalta mikä mahtaa olla homman nimi ja sain kuulla, että Tongatapulta saapuva kone on myöhässä, mutta lähtee heti tankattuaan takaisin päin. 30min myöhemmin kentälle laskeutui pienen pieni Air Vanuatun propellikone, josta tuli ulos viisi matkustajaa ja lentokapteeni, joka kävi ostamassa kahvilasta pussin sipsejä ennen ohjaamoon palaamistaan. Parkkipaikalla olleista autoista nousi kymmenkunta tongalaista (joiden tajusin odottaneen lähtöä ilmastoiduissa autoissa) ja siirryimme ilman minkäänlaista ilmoitusta, turvatarkastusta tai lippujen tarkastusta  suoraan koneeseen. Propellikone oli samankokoinen kuin Luklaan lentäessäni, eikä kapteeni vaivautunut edes ajamaan kiitotien päähän, vaan lähti ilmaan suoraan käännyttyään kiitotielle sen puolivälistä. Rento meininki, tongalaiseen tyyliin, mutta ainakin maisemat olivat hienoja lentäessämme pilvien alapuolella!

Tonis Guest housen kuski Peter poimi minut kentältä ja kävin nukkumassa yön Nukualofassa ennen lentoa Uuteen-Seelantiin. Oli hieman hassua ajaa edestakaisin kun lentoni lähti aikaisin aamulla, mutta lähempänäkään kenttää ei ollut mitään kohtuuhintaista majoitusta. Air New Zealandin kone oli uuden karhea ja katselin koko lennon leffoja omalta screeniltä. Ensimmäistä kertaa jaksoin myös seurata turvaohjeita: 

Aucklandiin saapuessa tuttu rutiini; paikallista valuuttaa automaatista ja etsimään majapaikkaa. 
Kaikki Uudessa-Seelannissa käyneet ovat sanoneet ettei Aucklandiin kannata tuhlata liikaa aikaa, joten varasin heti seuraavalle päivälle bussimatkan kohti etelää. Minulla oli kuitenkin koko päivä aikaa tutkia kaupunkia, joten rinkan hostellille jätettyäni lähdin kiertelemään keskustaa.
1,5 miljoonan asukkaan Auckland on Uuden-Seelannin suurin kaupunki, mutta on kieltämättä hieman tylsän oloinen. Itse kaupunki on mukavan eloisa ja moderni, mutta keskustan Skytower-näköalatornia lukuunottamatta kaupungista puuttuvat nähtävyydet. Kiertelin aikani satamassa ja sitten keskustan kauppakaduilla, mutta hyvästä sykkeestä huolimatta Auckland ei tarjonnut juurikaan uutta. Jopa Sky Tower tuntui vaatimattomalta. Ehkä kyse on reissuväsymyksestä, mutta tuollakaan ylhäällä ei oikein osannut ajatella muuta kuin että ”ei tämä ole mitään verrattuna Bur Khalifaan”. Kaupungista tuli etäisesti mieleen jopa Brisbane, vaan eivätpä Uusi-Seelanti ja Australia kai hirveästi kaupungeiltaan eroakkaan. Uudessa-Seelannissa on tosin paljon kylmempi kuin Ausseissa (täällä on kesä juuri loppunut), joten saa nähdä pärjäänkö pelkillä shortseilla vai joutuuko lähtemään vaate ostoksille.

 Lähdin ex-tempore syömään muutaman hostellin aulassa vastaan tulleen jenkin kanssa ja päädyimme istumaan iltaa läheiseen kiinalaiseen ravintolaan. Huippu tyyppejä ja jos aikataulut olisivat kohdanneet paremmin olisin saattanut jopa lähteä heidän mukaansa kiertämään pohjoissaarta matkailuautolla. Itselläni oli kuitenkin aikainen bussimatka tiedossa, joten lähdin itse nukkumaan kun muut siiryivät baarin puolelle.

Pier

Auckland Sky Tower

Näkymiä 220m

Bussi Rotoruaan lähti ajallaan ja oli perillä tässä pohjoissaaren aktivititeetti keskuksessa peräti etuajassa. Olin suoraan sanottuna hieman pettynyt; ei täällä pohjoissaarella ainakaan maisemat kovin kummoisia ole. Ihan tavallista peltomaata ja kukkulaa vain. Rotorua puolestaan sijaitsee geothermal-alueella ja koko keskustan alue on täynnä ”kuumia lähteitä”, joissa pinnalle nouseva rikkivety kuumentaa mudan ja veden kiehuvaksi. Rikkivety haisee kamalalta ja kaupungin lempinimi onkin ”Sulphur City”. Käytännössä koko keskustan alueella löyhkää mädiltä kananmunilta.  Smells like Rotorua!

Rotorua on jonkinmoinen turistikohde ja kuumien lähteiden ja Rotorua-järven lisäksi alueelle on noussut valtava määrä erilaisia aktiviteetteja. On eläinpuistoa, gondolaa, alamäkiautoilua, vesihiihtoa, riippuliitoa, helikopterilentoja, benji-hyppyjä tai mitä tahansa muuta mitä ihminen on hauskuutukseksi keksinyt. Paikka tuntuu vetävän paljon varsinkin iäkkäämpiä matkaajia, mutta toki kaupungissa on runsaasti majoitusta myös packereille.

Saavuin kaupunkiin jo aikaisin aamulla, joten lähdin heti hostelliin checkattuani kiertämään keskustaa kävellen. Ilmaiseen turistikarttaan oli merkitty selkeä kävelyreitti, joka osoittautui hyvin merkityksi ja ylläpidetyksi. Reitti kulki läpi kuumien lähteiden, jotka olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta haisivat niin kauhealta, että hetken päästä päätin suunnata kohti satamaa. Tosin tajusin pian ettei löyhkää pääse karkuun minnekkään, sillä kaikkialla on rakennusten ja teiden välissä erikokoisia kuplivia mutalampia. 
”Hot pool”
”turistipolku” oli hyvin hoidettu
Keskustassa oli paljon turisteja, vaikka mielestäni kaupungissa ei nyt kuitenkaan ollut ihan niin hirveästi nähtävää. Myös koko Lake Rotorua on enemmän tai vähemmän hapan ja pahan hajuinen sen pohjassa olevien kuumien lähteiden vuoksi. Kaupunki oli kuitenkin todella siisti ja hyvin hoidettu, joten ihan mukavaa oli vain kävellä ympäriinsä ilman sen suurempaa päämäärää. Kävin katsomassa myös muutamia aktiviteetti vaihtoehtoja, mutta useimmat jutut vaikuttivat todella teennäisiltä ja suhteettoman kalliilta; ”Näe oikea Maori kylä, 150 dollaria!” jne.

Näkymiä kukkulalta
Black Swan
Lake Rotorua ja siipirataslaiva
Rotorua museum, kaikki niin kovin siistiä
Aika paljon sitä ehtii nähdä kun matkustaa tällä tavalla ”tehokkaasti”. Minulla ei ole kuin reilu viikko aikaa Uudessa-Seelannissa, joten ilta menikin pohtiessa miten saisin eniten irti lyhyestä oleskelustani täällä pohjois-saarella.